Relaa ite!

Kävin tänä iltana juoksemassa torstain kympin. Alkumatka meni suunnilleen näin:

Onpa kevyt askel. Onpa kivaa. Kiva alamäki tässä. Kyllä tää viikko on mennyt mukavasti - ensin sain kurssiarvosanan takaisin ja se oli tosi hyvä kaikesta stressistä huolimatta. Sitten stressasin ensimmäisistä radiojuonnoista ja kirjotin ja suunnittelin ja katselin kaikki uutiset viiteen kertaan ja nukuin vaan 4 tuntia per yö. Mutta sitten nekin meni tosi hyvin ja sain kivaa palautetta ja niitä oli tosi hauska tehdä. Kun oli suunnitellut kaiken niin hyvin etukäteen. Kyllä työ tekijänsä palkitsee. Ja voi vitsi se mun tv-sarja-arvio oli hyvä. Siihen ois voinu tosin lisätä vähän rohkeemmin analyysia. Mutta toisaalta se kesti jo silleensä melkein kolme minuuttia, ja se oli tosi hyvä noinkin. Muista hengittää. Ai toi  menee mun ohi tolleen kevyesti. No, antaa mennä, tämä ei ole kilpailu. Ihan oikeesti ei haittaa. Aika kiva, kun nyt jo selvästi huomaa, että jalat on vahvistunu keväästä. Ihan polvi nousee ja on tällasta joustoa tässä askeleessa. Niin paitsi tossa toisessa jalassa. Tosi hyvä, ettei siihen vielä satu. Tuntuu kyllä. Oho - syke on jo 191. Hidasta. 

Tosiaan, tämä viikko on ollut aika kiva. En ole sadetta paljon huomannut, koska olen viettänyt päivät suurimmaksi osaksi sisällä ja tietokoneella tai radiostudiossa. Saimme koulussa ensimmäistä kertaa tehdä radiolähetystä - ei vielä niin, että kukaan muu sitä kuulisi, mutta opettaja istui lasikopin takana ja kuunteli, kirjoitti vakavan näköisenä hirveää vauhtia kommentteja ja välillä hymähti jollekin suurinpiirtein onnistuneelle vitsille. Sitten jouduimme kuuntelemaan oman "lähetyksemme" uudestaan ja arvioimaan suoritustamme ennen, kuin saimme kuulla miten homma oikeasti menee. Ei vaan. Hyvin se meni ensikertalaiseksi. Ainakin mikäli uskomme radioguru, personal listener Kari Purssilaa. Ja miksemme uskoisi?

Palautteeni sisälsi lyhyesti seuraavaa: Sä olet tollanen kiva, kiltti, humanisti. Sun seurassa kuuntelija on turvassa ja näissä jutuissa on asiaa. Ei susta mitään feikkiä saakaan, vaikka voisit sä välillä myös vähän irrotella. Näis oli kyl jotain muillekin soitettavaa. Sä pidät tosi hyvin omat mielipitees kurissa ja sulla on kova journalistinen ote tässä. Sit tälläsiin kivoihin, herttasiin uutisiin sä kommentoit, et 'täähän oli kiva uutinen.' Ihana.

(Poikaystäväni kommentti palautteeseen oli: 'Eli siis se tyyppi ei tunne sua yhtään.' Mutta otan tämän vastaan. Huraa! Minä, joka en pysty muuta ajattelemaan, kuin itseäni. Onnistuin melkein tunnin olemaan puhumatta siitä, mitä ajattelen. Palkkioksi saan kirjoittaa itsestäni tämän tunnin.)

Palataan lenkkiin:

Nyt oon varmaan jo juossu aika pitkälle. Ai vaan 2.3km. Aijaa.. tuntuu kyllä siltä, et ois juossu pidempään. Okei, mä hidastan vähän. Eiku en mä enää voi. Mä pidennän askelta. Oon kyllä aika itsekeskeinen. Tässä vaan juoksen ja ajattelen itseäni. Ja jalkaa. Sattuu vähän. Mutta kai se kestää. Kaikki menee näköjään mun ohi tänään. Voisin leikkiä, et toi vei mun puhelimen ohi juostessaan ja nyt mun pitäis ottaa se kiinni. TAI voisin leikkiä, et mä pelastan maailman, jos saan sen kiinni. Kaikki pelastuu, jos teen sen. En mä enää sitä mitään kiinni saa.. On tää silti aika kivaa. Hyvää musiikkia. Tää tulee sit mun seuraavaan lähetykseen alkuun. Mä juoksen nyt aika hiljaa. Mut kyl nää jalat on vahvistunu. Aika rentoa silti, vaik syke on aika korkee. Millonkohan muuten viimeks otin astmalääkkeet.. pari viikkoa sitten otin parina aamuna, mutta sitä ennen tais olla elokuussa. Vois ottaa nyt loppusyksyn.. Who am I kidding? Hei oikeesti hidasta. En mä nyt, kun täs on näit ihmisii. Kohta on puoliväli.

Toisen juontoni jälkeen tänä aamuna opettaja avasi kopin oven ja naurahti, 'voit sä ihan myös hengittää välillä. Se ei oikeestaan haittaa ollenkaan.' Viimeksi kuulin saman uimaopettajaltani. 'Hidasta noin sata kertaa tosta - mä en tajuu, miten sä jaksat ees tän altaan päätyyn.' Useamman kuin kerran olen kuullut muiltakin ihmisiltä, että minun olisi hyvä rauhoittua, ottaa rennommin ja stressata vähemmän.

Kävin alkusyksystä mittauttamassa sykerajani, koska sykkeet lenkillä ovat olleet nätisti sanoen aika korkeita. Laktaattitestin tulos oli selvä. Minulla on sekä korkeat sykerajat että paska peruskunto, koska en ikinä liiku kohtuullisella vauhdilla, vaan aina 'täysillä'. Leposykkeeni on ihan normaali, mutta aerobinen taso alkaa sykkeellä 161. Pääsen sinne kyllä helposti vaikka kävelemällä vähän reippaammin ja melkein samantien juostessa. Anaerobinen kynnys alkaa 185:stä ja maksimisyke on tänä kesänä ollut 207. Asiaa ei auta, että olen myös armoton jännittäjä ja saan tarpeeksi kovassa esiintymiskammossa sykkeeni jo anaerobiselle tasolle ajatuksen voimalla. Siinä on paha peitellä jännitystään, kun korvissa suhisee, sydän hakkaa ja naama helottaa punaisena.

'Peruskestävyyden taso on muuhun kuntotasoon nähden melko matala ja jatkossa onkin reilusti lisättävä kevyttehoista aerobista harjoittelua, jotta pohjakunto paranee. Vauhtikestävyystaso on PK‐taustaan nähden yllättävän hyvä ja vauhti nouseekin erityisesti anaerobisella kynnyksellä kohtuulliselle tasolle. Huomaakin, että juoksulenkkejä VK‐sykkeillä on kertynyt suhteessa runsaasti verrattuna ihan kevyttehoisimpiin treeneihin. Testissä saavutettu maksimivauhti kertoo irtiottokyvystä sekä käytössä olevasta vauhtireservistä. Testissä kovimmat vauhdit sujuivatkin hienosti ja maksimivauhti kertoo hyvästä vauhtireservistä, joka antaa edellytykset kynnystasojen kehittämiselle, kunhan harjoitustehot pysyvät oikeina.'

Mitä tästä voi sitten päätellä? Kyllähän minä osaan ottaa myös rennosti. Ja jonkun tässäkin maailmassa on pidettävä tiukemmin kiinni periaatteistaan. Ja muistuttaa niistä muitakin. Sitäpaitsi, minä olen minä juuri sen takia, että stressaan ja analysoin ja mietin ja paasaan. Ja minulla on paljon parempi mieli silloin, kun olen tehnyt kaikki nuo asiat etukäteen ja vähän kärvistellyt tulosten saavuttamiseksi. Sitten tuntuu hyvältä ja nukun yöni jälleen sikeästi. Vai pitäisikö kuitenkin uskoa muita ja edes vähän yrittää?

Jatketaan lenkki loppuun:

Uujea, puolet jäljellä enää. Kannattaa muuten aina juosta sinne ja takasin. Koska sit kun on siellä, niin voi ajatella, että tää lenkki oli muuten melkeen tässä. Voi p****le tätä tuulta. Ei ihme, et äsken oli niin helppoa, kun oli toi myötätuuli. Nytko juoksen sit koko matkan takas sitä vastaan..?? En kestä. Tästä puuttuu kokonaan toi äskeinen keveys. Ei se nyt yhtäkkiä voi vaan kadota. Mun jalat painaa ja on ihan kivikovat. Toi nilkka ei muuten enää tee mitään. Se vaan lässähtää maahan kerta toisensa jälkeen ja raahautuu toisen jalan mukana eteenpäin. Mitätöntä vauhtia. Okei. Koita nyt tsempata nainen. Tää on  muuten ihan kätevää juosta tätä liikennettä vastaan. Tuntuu, et menee hurjaa vauhtia. Vaikka tiedän, etten mene. Mut voin kuvitella. Hyvä, nyt tulee paljon autoja. Viuuuh! Apua! Edessä näkyy aukea alue. Voi paska. Joo, tässä tajuaa tän oman vauhtinsa, eikä tää koskaan lopu. Miksen menny sinne metsäpolulle tänään, jossa aina tuntuu, et kiitää metritolkulla yhdellä askeleella ja sit aina pettyy, kun tarkistaa matkan tietokoneelta. V***u tää ottaa päähän. En tasan jaksa kymppiä. Lopetan siihen sillalle. Ei täs oo mitään järkeä - tän jalan vois sahata nyt irti, eikä siin ois mitään tuntoa. Paitsi et se sattuis vaan. Se oli hyvä se jakso Greyn anatomiassa, kun se mies leikkas moottorisahalla oman jalkateränsä irti, kun se ei kuulunut tuntuvan hänelle. Mä voisin nyt tehdä saman. Yhtään ylämäkeä en muuten juokse enää. Minkä takia näitä ärsyttäviä ihmisiä menee kokoajan mun ohi? Toiki astuu vinoon ja sillä on tyhmät vaatteet. Ja tottakai se on mies, koska miehet pääsee niin paljon kovempaa niin paljon helpommin.. Nyt pitäis olla enää kaks kilsaa jäljellä. Tää on vaan loppurutistus enää. Mutta älä silti mee noin kovaa. Ihan oikeesti en jaksa enää vikaa kilsaa, jos nyt meen kovaa. Paitsi et en pysty enää hidastaan, koska jalat romahtaa, jos hidastan. Lopetanko nyt? En muuten jumalauta lopeta. V***u täs on tää ylämäki! Saanko lopettaa? Nyt on viel kilsa jäljellä kymppiin ja kuolen kohta. Miks täältä tulee nyt tämmönen paska biisi? Ei tän tahtiin voi juosta! En oo tekemässä ennätystä, voin hyvin lopettaa. Lopetalopetalopeta!! Eiku oho, saatan sittenkin tehdä ennätyksen.. Mitä mun syke on? 202 ja vielä ois jäljellä puoli kilsaa. Toisaalta se on vaan puoli kilsaa. Mutta siellä tulee vielä se yks mäki. Hyi h*****i, mua oksettaa. Kohta oksennan ja tää ei oo mikään vitsi. Kaadun maahan ja oksennan ja kuolen siihen. Pakkoko on mennä näin kovaa nyt? Se ennätys! Juokse! Ei enää pitkä! En ihan oikeesti jaksa enää, en jaksa. 50 metriä....Kymmenen metriä.....

Istuin penkille ja nojasin eteen. Verenmaku täytti keuhkot ja suun ja jaloista tunsi heti, että matka tien yli kotiovelle ei sujuisi helposti. Elämäni ensimmäisen kerran lenkin jälkeinen onnentunne antoi odottaa itseään, koska olo ei oikeasti ollut kovin hyvä. Tarkistin. Ei ennätystä. Viimeinen kilometri kesti reippaasti yli seitsemän minuuttia, mikä on minulle normaalisti alkumatkan vauhtia. Jäin kympin ennätyksestäni minuutilla. Mahdoin näyttää naurettavalta raahautuessani viimeisiä metrejä 'maaliin'. Naapuri katsoi kummasti sairaita, vihertäviä kasvojani kiirehtiessään ulos ovesta iltarientoihinsa. Hissin peilistä minua tuijotti järkyttävä ilmestys. Pingotinko lenkillä taas ihan turhaan? Ottaako päähän? Kadunko?

Siteeraan siskoni poikaa Rafaelia: 'No en.'

P.S. Tuolla on hirveen kiva juosta nyt sadeviikolla. Ihanan raikas ilma. Suosittelen!

Juoksu ja minä - osa II - Asusteet

Oikeat kengät, trikoot, takki, shortsit, hanskat, GPS, energiageelit, kinesioteipit, vesipullo, musiikkisoitin, kuulokkeet ja jälkeenpäin hyvä kylmägeeli ja tiikeribalsami. 

Silloin, kun minä kävin yläastetta, minun ei ollut vaikea valita mitkä kengät laitan jalkaan aamulla. Laitoin joka aamu ne samat lenkkarit, jotka syksyllä kävimme vanhempieni kanssa ostamassa liikuntatunteja varten. Yhdet vuodessa. Niillä samoilla kävelin tai pyöräilin kouluun joka päivä ja kävin illalla vielä luultavasti lenkilläkin. Tottakai talvi oli asia erikseen. 

90-luvulla lenkkeillessäni en voinut kuvitellakaan, että kuuntelisin lenkillä musiikkia, tai saisin sykemittaristani joka sekunti tietoa vauhdista, sykkeestä, matkasta ja ennätyksistä. Lähtiessäni lenkille, näytin silloin suunnilleen tältä: siniset Adidaksen velour-verkkarit (kolmiraidoilla tietysti), isäni Champions-collegepaita ja Niken lippis, jonka lipan piti olla taivutettu mahdollisimman rullalle. Kenkämerkkiä en enää muista, mutta luultavasti sillä oli vähemmän väliä, kuin kenkien värillä, joiden piti mieluiten olla joko mustat tai siniset. Ja lenkillä muuten juteltiin. 

Jotenkin siitä on kuitenkin päädytty tähän päivään. Eilisellä lenkillä minulla oli päälläni juoksusukat, -trikoot, -shortsit, -paita, -takki ja tietysti Asicsin kengät, joilla on nykyisin kaikkein eniten väliä. (Väri on silti jostain syystä edelleen sininen.) Lisäksi minulla oli mukana sykemittari, GPS ja puhelin, jolla kuuntelen valmiiksi luomiani soittolistoja vuorokauden- ja vuodenajan mukaan. Jos olen menossa juoksutapahtumaan, valitsen etukäteen, millä kappaleella haluan aloittaa, ja tavoiteajan mukaan sijoitan listalle loppupäähän loppukirikappaleita. Ja tosissani väitän, että se auttaa jaksamaan paremmin. Raskaina päivinä se saattaa jopa olla suurin syy lähteä lenkille. Hyvä musiikki, parempi mieli ja niin edelleen.

Huonomminkin voisi mennä. Hyvissä juoksuvaatteissa on tarpeeksi taskuja kaikkia varusteita varten - kesällä tekee tosin tiukkaa ilman takkia - ja vain vesipullo on yleensä kirjaimellisesti kädessä pitkällä lenkillä. Toista se oli 2000-luvun alussa, jolloin sekä minä, että moni vastaantullut lenkkeilijä kannoimme mukanamme CD-soittimia. Joskus oikein pitkällä lenkillä minulla oli taskussa mukana vaihtolevy kotelossaan. Käsillä oli tasattava juoksun pomppuja, sillä jos soitin heilui pahasti, se kuului myös korvissa ja levy hyppi kappaleiden välillä miten sattui. Helpointa musiikin kuuntelu oli lenkillä mp3-soitinten aikaan. Nykyään puhelimet ovat taas hieman liian suuria ollakseen käteviä tähän tarkoitukseen. Hankalan kokonsa takia, jätin useampana aamuna tänä kesänä musiikin kotiin. Ja lenkkeily oli silti ihanaa ja sujuvaa (siis ainakin suurimmaksi osaksi). 

Minulle hyvät juoksuvaatteet tarkoittavat sitä, että kun puen ne päälleni, minulla on niin kevyt olo, että oikeastaan haluan vain hyppiä ja liikkua. Enää en voisi kuvitella juoksevani verkkareissa ja collegepaidassa - en ainakaan muuten, kuin keskitalvella. Juoksutrikoissa tiedän näyttäväni vähemmän viehättävältä, mutta mukavuus on ajanut ulkonäön edelle. Kengät (kuten jo mainitsin) ovat ehdottoman tärkeät. Vasta vähän yli kolme vuotta sitten minullekin selvisi, millainen juoksuaskel minulla on. Hieman supinoiva (tarkoittaen, että astun helposti jalan ulkosyrjällä), eli tarvitsen neutraalit juoksukengät. Muutamassa vuodessa olen huomannut, että neutraaleja kenkiä on tullut myyntiin yhä enemmän. Silloin kolme vuotta sitten niitä oli yhdet parit kokoelmassa - ainakin siltä se vaikutti, kun kenkiä yritin etsiä. Toinen vaihtoehto on siis pronaatiotuetut, jotka on tarkoitettu jaloille, jotka tarvitsevat lisätukea sisäsyrjille. Minä olin tietysti käyttänyt pronaatiotuettuja kenkiä ties kuinka monta vuotta ja sitten ei enää tarvittu kuin muutama sata kilometria jokapäiväistä harjoittelua ja pari harha-askelta puolimaratonilla, niin sekä nivelsiteiden että muutaman luun päivät olivat luetut. Vasemman jalkani ongelmien takia tuskin hetkeen harkitsenkaan 5fingersejä tai muita paljasjalkakenkiä. 

Vaikka varusteilla on suuri merkitys ja ne auttavat urheilijaa motivoitumaan ja harjoittelemaan tehokkaammin ja useammin, on lajilla silti väliä. Ihan ilman mitään lisäkrääsää. Jos en olisi pitänyt juoksusta sellaisenaan, lippis päässä ja tavalliset housut jalassa, en olisi jatkanut asusteiden jalostamista oman makuni mukaiseksi. Sen takia voin edelleen joskus käydä lenkillä ilman puhelinta, vesipulloa, sykemittaria tai tiikeribalsamia. Ja se on virkistävää. Silti annan itselleni myös luvan tarttua houkutuksiin ja motivoida itseäni vaikkapa juuri hyvällä musiikilla tai mahdollisella uudella ennätyksellä, lisäenergialla ja mukavammalla takilla. Jos keinot eivät vahingoita muita, ne ovat sallittuja, sillä vain itse suorituksella ja nimeomaan sen tuottamalla positiivisella vaikutuksella on väliä. 

Sykkeistä ja gepseistä jatkan myöhemmin, sillä se on taas ihan oma lukunsa. Tällä hetkellä valmistaudun henkisesti jälleen pieneen juoksutaukoon. Parin viikon päästä jalkani leikataan ja minulle rakennetaan toivottavasti parempi nilkka vanhan tilalle. Nivelsiteet korjataan ja luita suoristellaan. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsen jo alkukeväällä takaisin lenkkipoluille. Ennen sitä keskityn kuitenkin uintiin, joka on toinen rakkaimmista urheilulajeistani. Aah.. Siitä riittää vielä monta tarinaa kerrottavaksi. 

Ja P.S. Jos osaat kertoa minulle, mistä saisin mahdollisimman kätevän korvasykemittarin mahdollisimman edullisesti uintia varten, jaa toki tietosi!

Kiltin tytön kyyneleet

Minä lupaan ja vannon, että elän täysillä, menen museoihin, meikkaan, laitan hiukset ja kunnon ruokaa HETI, kun tämä essee on valmis.

Joka kerta.
 
Opiskelen viestintää. Tai oikeasti radio- ja TV-journalismia, mutta sitten siinä samalla viestintää. Siksi, että maisterintutkinnon suorittaneelle ajatus opistotason opinnoista oli "liian helppo". Ei kai opiston takia enää tässä iässä heittäydytä täysipäiväiseksi opiskelijaksi? Nyt on otettava ihan kaikki irti tästä vuodesta, jonka vielä olen villi ja vapaa, parikymppinen nuori. Ja se on sitten tosi hyvä, kun CV:ssä on 25 opintopistettä lisää.
 
Juttuhan on nimittäin niin, että minä olen melkein lapsesta (16-vuotiaasta) asti lukenut tietokirjoja omasta vapaasta tahdostani ja olen niistä nauttinut suunnattomasti. Tietokirja on tosin jäänyt hetkeksi kesken, jos Liza Marklund on julkaissut jotain sillä välillä. Olen myös ilman huonoa omatuntoa jättänyt sellaisen kirjan kesken, josta en ole saanut irti mitään mielenkiintoista ja siirtynyt seuraavaan. Olen hienosti osannut käyttää kirjoista oppimaani tietoa keskusteluissa, muussa tiedonhaussa ja jopa osannut yhdistää ja vertailla yhden teoksen faktoja toisen teoksen faktoihin - unohtamatta mainita lähdeteosta tai kirjailijaa (ainakaan omassa päässäni).

Kuitenkin kun minun pitäisi kirjoittaa neljän sivun essee aiheesta, josta olen todella kiinnostunut ja joka lukiessa tuntuu helpolta, homma tyssää otsikkoon. Vietän tuntikausia koneen ääressä huokaillen, vilkuillen puhelintani, lukien facebook-päivityksiä ja haaveillen siitä täydestä elämästä, jota voisin viettää ja elää, jos vain saisin ne 8000 merkkiä pois päiväjärjestyksestä. Lopputuloksen tiedän jo viikkoja etukäteen. Kaikki jää viime tippaan ja tarkastaja ihmettelee, miten niin hienosti luennoilla osallistunut ja hyviä kommentteja kertonu tyttönen ei saa tämän parempaa tekstiä aikaiseksi. Oliko kielen kanssa vaikeuksia? Meneekö kotona hyvin?

Jos valitan aiheesta etukäteen, saan osakseni samoja katseita, kuin yläasteella, jolloin vienosti hymyillen osallistuin kokeen jälkeen luokkakavereideni keskusteluun. "Joo, siis en mäkään tajunnu siitä yhestä laskusta mitään - no siis en nyt usko, että kaikki meni pieleen, mut ihan varmaan joku meni.. Siis ainakin unohdin alleviivata sen yhen vastauksen.." Olisin itsekin katsonut itseäni kieroon. Jos osaa, niin mitä sitä selittelemään tai nolostelemaan. Mutta minä en ihan oikeasti osaa kirjoittaa esseitä yliopistossa! (Ja sain lukiossakin ihan oikeasti monta nelosta matikankokeista..)

Miten on siis mahdollista, että joka palautuksen jälkeen tämä tuskainen itsesäälissä kieriskely ja unettomuus unohtuu kuin itsestään ja innostun kuin idiootti seuraavasta tehtävästä? Miksi muistan sen aamun, jolloin kirjoitin viimeistä maisterivuoden esseetä postmodernismista vasta nyt? Oli aurinkoinen toukokuun aamu kello puoli viisi. Minä istuin kirjastossa - olin istunut siellä lähes koko vuorokauden - ja dead lineen oli aikaa neljä tuntia. Esseestä puuttui noin tuhat sanaa. Minua alkoi itkettää. Itkeä vollotin muiden aamuvirkkujen opiskelijoiden keskellä tuntematta häpeää tai tarvetta lopettaa. Tajusin, etten luultavasti saisi esseetä valmiiksi. Minua ei siis itkettänyt se, että joutuisin kertomaan opettajalleni epäonnistuneeni, vaan se, että joutuisin aloittamaan koko kirjoitusprosessin alusta uusiessani tehtävää. Ajatus oli sietämätön. Nielin ylpeyteni ja päätin palauttaa huonon esseen. Kun omat odotukseni omista kyvyistäni oli laskettu tarpeeksi matalalle tasolle, näytölle ilmestyi kuin tyhjästä puuttuvat tuhat sanaa. Sain tulostettua koko p****n, palautettua sen ajoissa ja pääsin nukkumaan hyvillä mielin pitkästä aikaa. Kuukauden päästä sain esseen arvosteltuna takaisin. Opettaja ihmetteli tekstistä puuttunutta punaista lankaa, ("Eksyit mielenkiintoisten näkökulmien viidakkoon") muttei murskannut minua kritiikilläkään. Ja arvosana oli yhtä kaukana hylätystä, kuin se oli täysistä pisteistä.

Sanomattakin on selvää, etten tiistaina esseen palautuksen jälkeen laita sen enempää meikkiä tai ryntää museoon yhtään sen aktiivisemmin, kuin tänäänkään. On kuitenkin kiva tietää, että sitten se olisi taas mahdollista.

Ja niin helppoa kuin minun olisikin taas kirjoittaa huono essee tässä ja nyt valmiiksi, en tee sitä ennen maanantai-iltaa.Vaikka minä tiedän, että siten minulla olisi vielä viikonloppu aikaa muokata huonoa vähemmän huonoksi. Kun se ei mene niin. Hikke mikä hikke. (ja ihan vähän ylpeä siitä)

P.S. Tässä kirjoituksessa merkkejä on reilu 4500. Aikaa meni tunti. You do the math..

Juoksu ja minä - osa I

Parasta siinä on se, kun askel kulkee eikä hengästytä. Silloin, kun tasainen tie tuntuu alamäeltä. Tekee mieli laulaa ääneen sitä hyvää kappaletta, joka on päässä soinut viimeiset puoli tuntia - ihan huomaamatta.

Kamalinta on, kun sattuu, hengästyttää, veri maistuu suussa ja nenässä ja kun kaikkensa antaneenakaan vauhti riittää vain tyydyttävään. Silloin, kun viimekertaisesta lenkistä on yli kuukausi aikaa ja sohvaillat ovat verottaneet kuntoa sen verran, että sen eteen on taas tehtävä enemmän töitä.

Silti se on. Juoksu on.

Innostukseni on peräisin lapsuudesta, jolloin muuten erityisesti harrastamatta juoksua, osallistuin aina mielelläni koulussa järjestettäviin kilpailuihin. Joskus sijoituinkin pienen piirin kisoissa, mutta lähinnä minua kannusti ajatus siitä, etten ollut hitain tai hitaiden joukossa. Hieman vanhempana yläasteella pärjäsin kuntotestien yhteydessä pidetyissä 1500m juoksuissa pelkästään sisukkuuteni (ylpeyteni) ansiosta. Minua huomattavasti kovakuntoisemmat ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan paremmin juoksuun sopivat tytöt kävelivät protestina tai laiskuuttaan puolet matkasta, jolloin minä pääsin maaliin ensimmäisten joukossa. Se kannusti minua jatkamaan ja sain kuvitella olevani hyvä juoksemaan. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hieman eri olosuhteissa olisin itsekin saattanut lopettaa, kun kyljissä pisti tai kun sykkeet kohosivat lähelle maksimia ja matkaa oli vielä jäljellä melkein kaksi kierrosta. Minun onnekseni moni asia on sattunut siinä suhteessa kohdalleen juuri niin, että jatkoin, kestin pistokset ja ylimääräiset sydämen tykytykset ja juoksin maaliin asti.

Lukiossa sain lähteä vanhempieni mukaan pitkille lenkeille. Molemmat vanhempani olivat innostuneet maratoneista ja treenasivat kumpikin ensimmäiselle maratonilleen. Heidän kanssaan aloittelijan oli helppo juosta, sillä vauhti oli sopiva, juuri sellainen, että loppuun jäi vielä voimia juosta upea loppukiri. Silloin minä jäin koukkuun. 

Olen vähän alle 160cm pitkä (lyhyt). Minun on mahdotonta loikkia ennätyksiä missään lajissa. Lyhyet sprinttijuoksut ovat aina tuntuneet mahdottomilta matkoilta minulle, sillä jään heti ensiaskelilla jälkeen muista. Silti silloin 16-vuotiaana minä suorastaan lensin. Tuntui kuin jalkojeni alla olisi ollut moottorit, jotka pystyivät kiihdyttämään minut nopeampaan vauhtiin, kuin mihin ikinä olisin tavallisella satasella pystynyt. Joka askeleella kenkien pohja piti täydellisesti ja kaarteessa sain ladattua kaikilla voimillani itseäni eteenpäin hirmukyytiä. Viimeisen parinsadan metrin takia jaksoin lähteä kymmenen kilometrin lenkille joka kerta, kun äiti ja isäkin lähtivät. Sen tunteen ja vauhdin toivon vielä joskus saavuttavani aikuisenakin. 

Huumasta huolimatta vei vuosia, ennen kuin juoksin ensimmäisen puolimaratonini. Useammasta syystä, mutta enimmäkseen laiskuudesta johtuen en juurikaan käynyt lenkillä yliopisto-opintojeni alkuvuosina. Minua vaivasi myös yskä useamman vuoden ajan, kunnes se diagnosoitiin astmaksi. Kun ensimmäisen kerran juoksin astmalääkkeiden avulla lenkin, tajusin kuinka vaikeaa se oli aiemmin ollut. Ymmärsin, ettei hengityksen kuulukaan sattua tai olla vaikeaa sykkeen noustessa korkeallekaan. Olen silti kiitollinen siitä, etten viettänyt lapsuuttani tai teini-ikääni tietoisena astmasta. Se olisi ollut minulle liian hyvä tekosyy olla tekemättä täysillä töitä liikuntatunneilla. Tämä tai jokin muu on syynä siihen, etten edelleenkään ota lääkkeitäni säännöllisesti. Elämässä pitää olla haasteita.

Vajaa vuosi sen jälkeen, kun olin saanut virallisen astma-diagnoosin ja alkanut taas juosta ja liikkua, valmistauduin siis ensimmäiselle puolimaratonilleni. Olin 25-vuotias. Innoittajani oli (ja on yhä edelleen) äitini, joka oli luvannut juosta matkan kanssani. Kävimme taas yhdessä lenkeillä, sillä vaikka juokseminen on aina ollut kivaa ja rentouttavaa, sinne lähteminen on, on ollut ja ollee tulevaisuudessakin vaikeaa. Jutteleminen lenkillä on vähän sama, kuin saunassa tai automatkalla. Se on helppoa. Kun sanottava on sanottava kerralla ja ytimekkäästi. Hengästyneenä ei ehdi takellella. Ja silloin on myös puhuttava riittävän kovalla äänellä, jottei tarvitse toistaa itseään turhaan. Myöhemmin olen oppinut juoksemaan yksinkin ja nykyään myös nautin siitä. Lenkkiseura on kuitenkin aina tervetullutta. Kunhan valittamatta suostuu juoksemaan hitaassa tahdissani. Tavoiteaikani puolikkaalle oli 25-vuotiaana alittaa 2.15. Se jäi alittamatta silloin ja on alittamatta edelleen. Enää se ei haittaa. Silloin se otti päähän. Vaikka olinkin juossut puolimaratonin tietämättäni murtuneella jalalla. Tai jotain sinnepäin.

Tänään varasin ajan jalan magneettikuvaukseen Töölöön. Edellisestä kerrasta on kulunut hieman yli 3 vuotta ja hieman yli 300km. 

Loukkaantumiset ja sairastelut kuuluvat harrastelijajuoksijankin elämään. Se ei vähennä lajin ihanuutta - päinvastoin. Joogat, kahvakuulat, body pumpit ja aerobicit tulee ja menee, mutta juoksu pysyy. Tässä asiassa olen optimisti ja uskon, että haaveeni juosta kokomaraton toteutuu ensi vuonna. Ja vaikkei toteutuisikaan, en anna periksi ennen kuin on pakko. Juoksu on pelastanut minut monelta krapulalta, sairaalloiselta ylipainolta ja ainakin melkein huonolta itsetunnolta. Juoksu on ihan parasta. Juoksu on.

Mutta siitäkin lisää ensi jaksossa..