Ole itsellesi armollinen

Jos armollisuus olisi helppoa, maailmassa ei tunnettaisi kuolemantuomiota tai kostoa. Jos meidän olisi helppo olla lempeitä, kukaan ei olisi koulukiusattu. Jos toisen onnistumisesta iloitseminen olisi helppoa, ketään ei puukotettaisi koskaan selkään.

Mutta armollisuus ei ole helppoa.

Suomen miesten hiihdon viestijoukkue Sotshin olympialaisissa oli jo johdossa Sami Jauhojärven ja Iivo Niskasen osuuksien jälkeen, mutta Lari Lehtonen ja Matti Heikkinen eivät onnistuneet yhtä hyvin. Suomi putosi ja oli lopulta viestin kuudes. Harmitti. Tottakai se harmitti. Erityisesti Lari Lehtosen suoritusta arvosteltiin, sillä hän hävisi osuudellaan yli minuutin kärjen vauhdista. Etukäteen Lehtosen oltiin toki arveltu olevan viestin heikoin lenkki ja hänen oikeutustaan olla mukana joukkueessa oli epäilty.

Haastattelussa osuutensa jälkeen itkuaan pidättelevää Lehtosta oli vaikea katsoa tuntematta itsekin kuristusta kurkunpäässä. Hän sai sanotuksi, ettei antanut periksi. 

Ei varmasti ollut helppoa lähteä matkaan tietäen, ettei ole yhtä hyvä, kuin Suomen tämän hetken paras mieshiihtäjä Iivo Niskanen. Ei varmasti ollut helppoa lähteä matkaan tietäen, että Suomen kansan mitalitoiveet oli juuri kahdella aikaisemmalla osuudella herätetty henkiin, ja itse ei ole niin hyvässä kunnossa, että johto olisi helppo säilyttää. Epäonnistuminen kaikkien paineiden alla on varmasti musertavaa.

Minusta ei olisi huippu-urheilijaksi. Vaikka olisinkin fyysisesti yhtä hyvässä kunnossa, en henkisesti kestäisi niitä paineita ja jännitystä, joita miljoonien katsojien edessä kilpaileminen aiheuttaisi. Minua jännittää pelkästään televisiosta kilpailua katsominen jo niin paljon, että pulssi kohoaa maksimiin sohvalla maatessa. Epäonnistuminen on paljon helpompaa, kun on yksin lenkillä metsäpolulla. Kaikki kunnia jokaiselle olympiaurheilijalle.

Lempeyskään ei ole helppoa. Se on helppo sekoittaa laiskuuteen tai välinpitämättömyyteen. Mutta todellinen lempeys vaatii tahdonvoimaa ja hyvää sydäntä.

Muutama vuosi sitten olin tilanteessa, jossa en voinut urheilla - tai niin ainakin halusin uskoa. Annoin itseni siis levätä useamman kuukauden ajan. Sain useamman kilon lisää painoa lyhyessä ajassa, mutta ajattelin, että asia korjaantuu, kunhan saan taas alkaa juosta. Kävin lääkärissä perustarkastuksessa, kun lääkäri kiinnitti painoon huomiota ja kysyi, olenko ajatellut laihduttaa. Vastasin ja selittelin, etten normaalisti ole niin painava ja että heti, kun jalka paranisi, minä laihtuisin varmasti. 

Lääkäri huomautti, että uimahalli oli aivan asuntoni vieressä, eikä terveydessäni ollut mitään estettä uimiselle. Siihenkin vastasin, että pidin kyllä uimisesta, mutta en halunnut tässä kunnossa näyttäytyä julkisesti uimapuvussa.

Tähän lääkäri vastasi tuimalla katseella ja sanoi: "Jos et halua joutua todellisiin vaikeuksiin painosi kanssa, sinulla ei taida olla vaihtoehtoja. On paljon hienompaa näyttäytyä uimapuvussa ylipainoisena, kuin vähätellä itsestään huolta pitävää ylipainoista ihmistä uimahallissa."

Luulin olleeni itselleni lempeä, kun en pakottanut itseäni epämukavaan tilanteeseen, mutta oikeasti lempeä tekoni oli vihdoin päästä turhamaisuudestani ja pakottaa itseni pitämään minusta huolta. Olen ikuisesti kiitollinen englantilaislääkärille, joka oli minulle lempeä - ei haukkumalla, vaan olemalla pehmeän jämäkkä. Ylipaino putosi nopeasti ja kunto parani. Ja ennen kaikkea minä opin olemaan itselleni kiltti.

Jalkani paranee isosta nilkkaoperaatiosta hitaasti, mutta varmasti. Sillä välin minun on käytävä uimassa. Minä rakastan uimista, mutta minun on myönnettävä, että se vaatii paljon enemmän, kuin lenkille lähtö. Raskaan päivän jälkeen en todellakaan jaksaisi pakata laukkuja ja lähteä uimahalliin, jossa ahtailla radoilla kanssani ui samaan aikaan pahimmillaan kymmeniä ihmisiä. Mutta minulla ei taida olla vaihtoehtoja. Sitäpaitsi kaikki vaiva on se arvoista, kun uinnin jälkeen saa rentoutua saunassa ja tietää, että on tehnyt itselleen hyvää.

Ruotsalaisten onnistuminen ei ollut suomalaisilta pois. Yhden voittaessa joku toinen häviää. Mutta urheilussa häviäminen ei ole uran loppu. Parhaimmillaan toisen voitto innostaa muutkin parempiin saavutuksiin seuraavalla kerralla. Ja siitä kai nykyolympialaisissakin on kyse. Innostamisesta. Ruotsalaiset ansaitsivat voittonsa. Suomalaisillekin olisin mieluusti suonut parempaa menestystä, mutta joukkueena he eivät olleet tänään yhtä hyviä. 

Minusta on ihana katsoa olympialaisia pelkästään siksi, että näen onnistumisia ja urheilijoiden onnea onnistumisistaan. Suosikkini tänään oli Ranskan viestijoukkue. Miehet itkivät ilosta saavuttaessaan jotain, jonka ei uskottu olevan heidän saavutettavissaan. Sellaisetkin lajit, joita en itse harrastaisi, mutta joita intoudun katsomaan innostavat minua saavuttamaan parempia tuloksia niin urheillessa, kuin elämässä yleensä. Jos ei muuhun, niin positiivisempaan asenteeseen itseäni ja muita kohtaan.

Noloa olisi ollut, jos Jauhojärvi ja Niskanen olisivat lähteneet kisaan asenteella, että Lehtonen ja Heikkinen kuitenkin tämän mokaavat, eivätkä olisi hiihtäneet täysillä. Noloa olisi ollut, jos Lehtonen ja Heikkinen olisivat luovuttaneet ja himmailleet maaliin. Niin heistä ei kukaan kuitenkaan tehnyt. He olivat armollisia itselleen ja joukkueelleen. He eivät luovuttaneet. Meitä kaikkia harmittaa, mutta uskon, että eniten urheilijoita harmittaa itseään ja heille on annettava mahdollisuus antaa itselleen anteeksi ja siirtyä eteenpäin - onnistua myöhemmin. Aina ei tarvitsekaan voittaa. Se kasvattaa.

Tänä vuonna minä olen lempeä itselleni ja pakotan itseni liikkeelle silloinkin, kun en tahtoisi. Annan itselleni vapaapäivän silloin, kun sen tarvitsen. Yritän olla armollinen itselleni, jos suoritukseni ei onnistukaan niin, kuin olin suunnitellut ja iloitsen niin omista, kuin muidenkin onnistumisista. Se ei ole helppoa, mutta olen itselleni velkaa sen, että yritän.