Rakkaudesta se hevonenkin potkii

Joulu on taas ovella. Haluan kannustaa kaikkia pitämään toisistaan erityisen hyvää huolta. Toivon, että tänä jouluna mahdollisimman moni perhe saa viettää aikaa yhdessä ilman pelkoa väkivallasta.

“Perheväkivallalla on kaava. --- Kaava koostuu vuosista ja lukuisista teoista, joista vain osa on fyysistä väkivaltaa. Kaava selittää, miksi nainen ei lähde, kun ensimmäinen lyönti vihdoin tulee, ja kaava kertoo, että viina ei ole väkivallan syy, vaikka viimeinen isku annettaisiinkin kaatokännissä.” -Anu Partanen, Image, 2007

Viime keväänä kuuntelin yläkerrastani kantautuvaa tappelua. Vai voiko tappeluksi sanoa sitä, kun mies huutaa vaimolleen neljä tuntia yhteen soittoon kuin hullu ja tyttöystävä itkee ne samat neljä tuntia suojellen välillä itseään häntä kohti heitetyiltä esineiltä? Tässä onkin se ensimmäinen moka, jonka sivulliset tekevät ajatellessaan kotiväkivaltaa. Kahden ihmisen välinen riita, tappelu, välienselvittely. Emme voi tietää, kuinka hullu tai ärsyttävä se toinen osapuoli on, emme voi mennä väliin, sillä emme tiedä asiasta tarpeeksi, eikä se oikeastaan edes kuulu meille.

Paitsi että kuuluu. Selkeästi seinän läpi. On kohtuutonta selittää väkivallan uhrille, että hän on ollut riidan osapuoli. Meille opetetaan pienestä pitäen, että riidan jälkeen molempien täytyy pyytää anteeksi. Kukaan ei kuulemma voi riidellä yksin.

Pohdittuani suuntaan ja toiseen päätin, että minun pitäisi mennä soittamaan naapurin ovikelloa ja tarkistamaan tilanne. Kun laitoin kenkiä jalkaani, sydämeni löi tuhatta ja sataa. Minua todella pelotti. Olisin halunnut soittaa poliisille, mutta jokin syyttävä ääni sisälläni sanoi, että häiritsevästä äänestä pitäisi ensin huomauttaa naapurille itse, sillä he eivät välttämättä tiedä, että meteli on niin kovaa. Pelkäsin myös sitä, että poliisi saapuu paikalle ja minä olen ollut väärässä, syyttänyt turhaan naapureitani ja häpäissyt sekä heidät että itseni.

Oven takana epäröin vielä, mutta soitin silti. Kesti monta minuuttia, jonka aikana mies huusi tyttöystävälleen ja tivasi, kuka minä olen. Hän katsoi ovisilmästä ja takoi nyrkillään seinää. Kun ovi vihdoin aukeni, minua tuijotti nuori mies, joka oli yltäpäältä hiessä. Hänellä ei ollut muita vaatteita päällään, kuin bokserit ja hän hymyili minulle. Kun hän puhui minulle, hän kuulosti rauhalliselta ja hänen äänensä oli pehmeä. Hän tuli lähemmäs ja kertoi minulle, kuinka hänellä ja tyttöystävällä on sellaisia ongelmia, että ne voisivat ratketa, jos kävisin heillä useammin. Ja voisin nytkin tulla, jos halusin. Hänestä olisi ihanaa, jos tulisin käymään joka kerta, kun heillä oli riitaa.

Oksettava, likainen, sairas mies. Sekopää, hullu. Sanat eivät riitä kuvailemaan tunnetta ja näkyä, jonka koin. Tiesin vain, että minun oli parasta pysyä miehestä niin kaukana, kuin mahdollista. Tyttöystävää en nähnyt ovelta.

Väkivaltaan taipuvat tyypit osaavat etsiä uhrinsa. On oltava hyvin erikoislaatuinen ihminen, jos osaa sen ensimmäisen lyönnin tai huorittelun jälkeen kevyesti kerätä kimpsunsa ja kampsunsa ja toivottaa kumppanilleen hyvää loppuelämää. Ei väkivallantekijä suhteen alussa vielä vedä pataan. Hän tietää, mikä toimii ja hän noudattaa samaa kaavaa, kuin niin monet muut ennen häntä. Hän koukuttaa, arvostelee, musertaa, eristää ja tuhoaa.

Väkivallantekijä ei tarvitse syytä raivokohtauksilleen, vaikka usein toki sellaisen keksiikin. On kuvottavaa kuulla, että väkivalta syntyisi rakkaudesta toista kohtaan. “Rakastan sinua niin paljon, että en kestä ajastusta siitä, että olisit jonkun toisen oma.” Se on sairaalloista mustasukkaisuutta, jota yhteiskuntamme edelleen romantisoi.

Mustasukkaisuus esitetään elokuvissakin piirteenä, josta naiset pitävät. Mies rakastaa naista niin paljon, ettei anna minkään tulla tielleen jahdatessaan häntä. Muut miehet saavat nyrkistä ja epäilevät sivulliset huudetaan hiljaisiksi. Mustasukkainen mies on toki runollinen. Hän tietää, mitkä sanat ja lauseet saavat suuren yleisön haukkomaan henkeään ihastuksesta. “Olet täydellinen, en voi elää ilman sinua.” Lopuksi nainen ja mies saavat toisensa, ja me katsojat toivomme, että meillekin kävisi noin romanttisesti. Joillekin meistä käykin. Valitettavasti.

En osaa sanoa yleistä tapaa, jolla kotiväkivallan uhreille saataisiin useammin apua. Mutta yksi asia on varma. Siihen on puututtava. Poliisi olisi minun valintani. Eivät hekään voi aina auttaa, mutta heillä on paremmat keinot, kuin minulla. Mutta jotta he voivat auttaa, jonkun on kutsuttava heidät paikalle. Uhri ei heitä kutsu, ennen kuin on jo saanut turpaansa - jos silloinkaan.

En tiedä mitä naapurilleni kuuluu nykyisin. Eräänä päivänä he olivat vain muuttaneet pois. Minä en koskaan soittanut poliisia. Pelkäsin itse jo liikaa. Minä koko sydämestäni toivon, että he ovat muuttaneet eri osotteisiin.

Itsenäisyydestä

Itsenäisyyspäivänä mietin, mitä itsenäisyys minulle suomalaisena, naisena ja nuorena merkitsee. Nuo kaikki kolme määritettä ovat tavallaan turhia, mutta koska minä olen noita kaikkia, (edelleen myös siis nuori) ne vaikuttavat siihen, miten elämääni suhtaudun tai miten maailmaa ja ympäristöäni tarkastelen ja havainnoin.

Viimeisten viiden viikon aikana olen menettänyt osan itsenäisyydestäni - siis tarkemmin sanottuna kyvyn toimia ilman toisten apua, itsenäisesti. Olen tarvinnut apua kaupassa käyntiin, asioiden kantamiseen, julkisilla kulkuvälineillä liikkumiseen, pukeutumiseen, ruoan valmistamiseen ja moneen muuhun asiaan, jotka tavallisesti hoidan vaikeuksitta ja muita sen enempää vaivaamatta. Läheisiltä apu on ollut helpompi vastaanottaa, kuin tuntemattomilta. Olen kuitenkin ihmetellyt sitä, kuinka moni satunnainen ohikulkija on ollut valmis auttamaan ja tarjonnut apuaan pyytämättäkin. Minä olen heille ollut siitä todella kiitollinen. Ei ole iso asia kysyä tarvitseeko pakettijalkainen keppikävelijä apua portaissa, mutta minulle on iso asia huomata, että minusta ja turvallisuudestani välitetään.

Kun asiaa tarkemmin tänään mietin, minun ei pitäisi olla avuliaista suomalaisista niin yllättynyt. Me olemme yleistäen vaatimaton, mutta oman arvonsa tunteva kansa. Me ja meitä edeltäneet sukupolvet ovat pitäneet suuressa arvossa rehellisyyttä, ahkeruutta, uskollisuutta ja tasa-arvoa. Suomessa on pidetty huolta niistä, jotka huolenpitoa ovat tarvinneet. Lapset eivät Suomessa ole olleet vähempiarvoisia kuin aikuiset. Vanhempia ja vanhuksia on kunnioitettu.

Nämä arvot ovat osa identiteettiäni, enkä jaksa uskoa, että ne olisivat vieraita muillekaan nuorille suomalaisille - ainakaan suurimmalle osalle meistä. Suomalaiset tytöt ovat syntyneet vanhemmilleen odotettuina ja rakastettuina, niin kuin pojatkin. Meillä on oikeus etsiä rakkautta ja rakastua. Saamme itse valita ystävämme. Meille koulutus on itsestäänselvyys, eikä kukaan ihmettele, miksi haluamme jatkaa opiskelua peruskoulun jälkeenkin. Me ymmärrämme myös sen, että koulutustaan ei ole pakko hankkia nuorena. Me ymmärrämme, jos elämässä tarvitsee välillä hengähdystauon. Suomalainen yhteiskunta tukee myös niitä, joilta jostain syystä kodin tai ystävien tuki puuttuu. Niin naisten kuin miestenkin työntekoa arvostetaan. Tästä ei ole montaa vuotta aikaa, kun Englannissa opiskellessani kandidaatin tutkintoa, opettajani kysyi minulta mitä järkeä minun on jatkaa maisteriopinnoilla. Yksittäistapaus ehkä, mutta hämmästyin silti. Suomessa kukaan ei ole kommentoinut yhdenkään opintopisteeni olleen turha. Lähinnä suomalaisuuteni näkyy siinä, etten välttämättä itse usko taitojeni olevan aina riittäviä. En ainakaan mielelläni korosta lahjojani tai oppimiani taitoja. Haluan olla parempi ja oppia lisää.

Minulle itsenäisyys on arvokkuutta. Se on arvokkuutta itseään ja toisia kohtaan. Omaa ja toisten työtä arvostetaan. Kun kahvilatyöntekijä ojentaa minulle aamukahvini, kiitän häntä silmiin katsoen. Kun astun aamulla linja-autoon, tervehdin kuskia ja toivotan hyvää huomenta. Minä myös kiitän häntä ääneen jäädessäni omalla pysäkilläni pois. Samaa minä odotan muiltakin. Minua ottaa päähän, jos tervehdykseeni ei vastata (ellei se ole vahinko) ja minä toivon, että minulle puhuessa puhuja katsoo minua silmiin - ainakin edes hetken. Kritiikkiä ja palautetta on osattava antaa ja vastaanottaa niin, ettei loukkaa toista tai loukkaannu silloin, kun siihen ei ole aihetta. Rehellinen oman käytöksensä pohtiminen ja arviointi on aina silloin tällöin paikallaan. Kaikkea ei tarvitse sietää, mutta arvokkuutta on se, ettei huonosti käyttäytyvälle vastaa huonolla käytöksellä. Arvokkuutta on myös se, ettei omia arvojaan vastaan toimiva ole vähemmän arvokas ihminen. Meistä kukaan ei ole täydellinen. Arvokkuutta on tarjota apua sitä tarvitseville, mutta myös ottaa tarjottu apu vastaan. Ja kiittää siitä. 

Joka vuosi itsenäisyyspäivänä me muistamme kiittää sotiemme veteraaneja vapaudestamme. Meidän on hyvä kuitenkin muistaa se, ettei vapautemme, itsenäisyytemme tai arvokkuutemme ole itsestäänselvyys, ellemme jatka heidän työtään sen puolesta. Sitä voi verrata juoksukunnon ylläpitämiseen. Ei riitä, että kunnon saavuttaa kerran elämässään. Ei riitä, että lenkillä muistaa käydä pari kertaa vuodessa. Lenkkeilyn on oltava säännöllistä, jotta kunto säilyy. Lenkkeilyn on oltava välillä rankempaa, jotta kunto kasvaa. Joskus käy niin ikävästi, että sairastuu tai jalka vahingoittuu ja lenkkitauko kestää pitkään. Silloin tervehdyttyään on tehtävä töitä todella ahkerasti pystyäkseen ylipäänsä lenkkeilemään.

Me suomalaiset pidämme huolta toisistamme. Me elämme yhdessä maailman parhaista maista. Ei, se ei ole täydellinen. Meillä on paljon parannettavaa, mutta me olemme vapaita kritisoimaan maamme ja järjestelmiemme puutteita. Me olemme myös valmiita tekemään työtä sen eteen, että niitä voidaan muuttaa paremmiksi. Meillä on kärsivällisyyttä tehdä huolellista ja pitkäjänteistä työtä. Me teemme uhrauksia sen hyväksi, että kaikilla olisi hyvä olla. 

Täydellisyys on utopiaa, mutta me emme anna periksi sen takia. Omien aatteidemme ja arvojemme on kestettävä epävarmuus tulevasta. Niinkuin esi-isiemmekin aatteet ja arvot kestivät. Sotien aikaan suomalaiset eivät luovuttaneet tai menettäneet uskoaan siitä, että tulevaisuus olisi valoisa. Me emme olisi täällä samanlaisina, vapaina ja itsenäisinä, jos näin olisi.

Kepittelyä

Takana on reilut kaksi viikkoa yhden jalan elämää - kyynärsauvojen varassa liikkumista. Viikon olen uskaltanut liikkua ulkonakin, vaikka se on ollut todella raskasta. En tosiaan ole ensimmäistä kertaa kepeillä liikkeellä, sillä tämä on kolmas kerta, kun toinen jalkani on ollut kävelykelvoton. Silti kyynärsauvaelämä yllätti. 

14-vuotiaana oikea sääriluuni murtui liikuntatunnilla ja kipsi oli jalassani viisi viikkoa. Mistä nuoruuden helppoudesta johtuikaan, mutta en muista, että liikkuminen olisi silloin ollut kovin raskasta. Tosin se, että minut vietiin kouluun ja takaisin taksilla, enkä joutunut hoitamaan itse omia ostoksiani tai pyykkejäni tai ruoanlaittoa saattoi vaikuttaa jonkin verran. Sain valtavasti huomiota sekä kotona että koulussa, enkä muista avanneeni ainuttakaan ovea itse viiden viikon aikana. Kun kipsi poistettiin, sen alta paljastui valkoinen, luiseva, surkastunut sääri, joka toipui nopeasti. Ikävä puoli liikkumattomuudessa oli se, että kuntoni huononi ja raikkaan ilman puute masensi minulle ihka ensimmäisen syysmasennuksen, joka jatkui kevääseen asti. Sinä talvena olin valkoisempi, kuin lakana (perustalven värini on tavallinen lakana).

Toisen kerran kepittely kesti hieman pidempään - lähes viisi kuukautta. Silloin asuin jo yksin ja kävin samalla töissä. Loppuajasta saatoin käyttää vain yhtä kyynärsauvaa ja töissä kävelin ilman (mikä varmaankin pitkitti toipumista huomattavasti), sillä muuten olisin saanut olla koko kesän ilman työpaikkaa. Vaikka tuosta kesästä minulla muuten on valtavan hauskoja ja rakkaita muistoja, en kaipaa niitä aamuja, jolloin 600m kinkkaaminen bussipysäkille sai minut itkemään puolivälissä. Pahinta kaikessa oli se, että vaikka kepeillä kävely on vaikeaa, se kuluta paljon mitään. Maratonille treenaamaan tottunut sai kirjaimellisesti tuntea nahoissaan kalorikuorman seuraukset.. Hirvittää ajatellakin..!

Nyt olin varautunut kaikkeen etukäteen. Ennen jalan leikkausta järjestelin jopa vaatekaappini uudelleen niin, että yletän niihin vaatteisiin, joita voin käyttää ensimmäisinä viikkoina. Heitin pastat ylähyllyille parempia aikoja odottamaan, aloitin karkkilakon ja testailin parhaita kenkiä yhdellä jalalla seisten, jotta rakas oikea sääreni kestäisi viikkojen kuormituksen, joka sillä olisi edessään. Puhuin lääkärin kanssa asiasta etukäteen ja selvitin, miten pian voin aloittaa uinnin, sillä en halua, että kovalla työllä hankkimani juoksukunto romahtaisi täysin seuraavien kuukausien aikana. 

Leikkausta seuranneet päivät olin niin kovien kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena, etten liikkunut kuin vessaan ja takaisin sänkyyn - ja sekin oli kovan työn takana. Onneksi pahin kipu ja paha olo helpottivat juuri niinkuin lääkäri oli ennustanut ja viikon päästä olin valmis lähtemään ulos kodistani. Poikaystäväni ajoi minut alle kilometrin päähän sushille ja minun piti selvitä noin sadan metrin koitoksesta keppeineni. Järkytys, että se oli raskasta! Pysähdyin ehkä kaksikymmentä kertaa korjaaman käsiäni ja lepuuttamaan olkapäitäni. Sama tapahtui, kun menin takaisin kouluun ja kepitin muutaman kerran koulumme portaita ylös ja alas. Muutaman kymmenen metrin mittaiset matkat tuntuvat nyt kilometreiltä. 

Nopeasti tuohon kuitenkin tottuu. Yhdet portaat eivät enää viikon jälkeen ole ongelma, korkeaan ratikkaan kiipeäminen ja sieltä alas hyppääminen käy ketterämmin ja kun malttaa mennä tarpeeksi hitaasti, niin pidemmätkin matkat (ja tällä tarkoitan niitä 100-300metrin yhtämittaisia pätkiä) sujuvat. Mukavinta on ollut huomata, että pystyn pitämään tasapainon pitkiäkin aikoja. Tästä kiitän vuoden mittaista joogainnostustani. Vaikka olenkin jalostanut nopean meikkamisen, hiustenlaiton ja hampaiden pesun taidon äärimmilleen, siihen kuluu silti aamuisin enemmän aikaa, kuin jaksaisin kuluttaa. Tämä kaikki sujuu yhdellä jalalla seisten ilman taukoja noin 20 minuutissa. Kyllä se jossain tuntuu, mutta on siedettävää. Kokeile itse, jos et usko! Suihku on mutkikkaampi, sillä kyynärsauvat eivät toimi veden kanssa, joten suihkuun on hypittävä ja sieltä takaisin on hypittävä. Samoin hiusten pesu koettelee tasapainokykyjäni, sillä silmät kiinni yhdellä jalalla seisominen on vaikeampaa kuin silmät auki.

Apua olen saanut kaikessa ja sen tarjonta on yllättänyt minut positiivisesti. Eniten yksin liikkuessani pelkäsin ratikoita ja ruuhkabusseja, mutta tähän asti kuskit ovat odottaneet, että pääsen istumaan ja ruuhkabussissa naapurini tarjosi minulle oman paikkansa, vaikka hän joutuikin seisomaan koko matkan sen takia. Ei sillä, ettei töykeitä ihmisiä ole ollut liikkeellä. Niitä, jotka samaisessa ruuhkabussissa kääntävät katseensa pois, vaikka istuvat nimeomaan sillä liikuntarajoitteisille tarkoitetulla paikalla. Tai niitä, joilla on niin hirveä kiire päästä ratikkaan sisälle, että tönien tukkivat minulta tien ulos. Mutta minulle riittää se yksi, joka auttaa, antaa tietä, tai paikkansa. Sillä vaikka tasapainoni onkin yllättänyt minut positiivisesti, se ei yllätä minua liikkuvassa autossa tai ratikassa. Ihana tapaus oli myös teinipoika, joka keskellä Kamppia kysyi minulta ohi kävellessään, jos tarvitsisin apua. Olin niin hämmästynyt, etten osannut heti sanoa mitään. Eräs rouva jäi katsomaan linja-autosta noustaan, että minäkin pääsen pois. Voi että, tuollaisesta tulee vaan hyvä mieli. Toivottavasti olen itsekin joskus ollut yhtä huomaavainen.

Tähän mennessä en vielä ole murtunut kyyneliin keppieni kanssa. Tosin paljon on vielä edessä. Jalkani paranee suunnilleen suunnitelmien mukaan ja tikit on jo poistettu. Uimaan pääsen ehkä viikon päästä ja jos olkapääni eivät ole täyttä terästä tammikuussa, niin ihmettelen. Juoksemaan en nyt hetkeen pääse. Lääkärin mukaan leikkaus on onnistunut hyvin, jos vuoden päästä olen jälleen lenkkipolulla. Sitä odotellessa..!

Relaa ite!

Kävin tänä iltana juoksemassa torstain kympin. Alkumatka meni suunnilleen näin:

Onpa kevyt askel. Onpa kivaa. Kiva alamäki tässä. Kyllä tää viikko on mennyt mukavasti - ensin sain kurssiarvosanan takaisin ja se oli tosi hyvä kaikesta stressistä huolimatta. Sitten stressasin ensimmäisistä radiojuonnoista ja kirjotin ja suunnittelin ja katselin kaikki uutiset viiteen kertaan ja nukuin vaan 4 tuntia per yö. Mutta sitten nekin meni tosi hyvin ja sain kivaa palautetta ja niitä oli tosi hauska tehdä. Kun oli suunnitellut kaiken niin hyvin etukäteen. Kyllä työ tekijänsä palkitsee. Ja voi vitsi se mun tv-sarja-arvio oli hyvä. Siihen ois voinu tosin lisätä vähän rohkeemmin analyysia. Mutta toisaalta se kesti jo silleensä melkein kolme minuuttia, ja se oli tosi hyvä noinkin. Muista hengittää. Ai toi  menee mun ohi tolleen kevyesti. No, antaa mennä, tämä ei ole kilpailu. Ihan oikeesti ei haittaa. Aika kiva, kun nyt jo selvästi huomaa, että jalat on vahvistunu keväästä. Ihan polvi nousee ja on tällasta joustoa tässä askeleessa. Niin paitsi tossa toisessa jalassa. Tosi hyvä, ettei siihen vielä satu. Tuntuu kyllä. Oho - syke on jo 191. Hidasta. 

Tosiaan, tämä viikko on ollut aika kiva. En ole sadetta paljon huomannut, koska olen viettänyt päivät suurimmaksi osaksi sisällä ja tietokoneella tai radiostudiossa. Saimme koulussa ensimmäistä kertaa tehdä radiolähetystä - ei vielä niin, että kukaan muu sitä kuulisi, mutta opettaja istui lasikopin takana ja kuunteli, kirjoitti vakavan näköisenä hirveää vauhtia kommentteja ja välillä hymähti jollekin suurinpiirtein onnistuneelle vitsille. Sitten jouduimme kuuntelemaan oman "lähetyksemme" uudestaan ja arvioimaan suoritustamme ennen, kuin saimme kuulla miten homma oikeasti menee. Ei vaan. Hyvin se meni ensikertalaiseksi. Ainakin mikäli uskomme radioguru, personal listener Kari Purssilaa. Ja miksemme uskoisi?

Palautteeni sisälsi lyhyesti seuraavaa: Sä olet tollanen kiva, kiltti, humanisti. Sun seurassa kuuntelija on turvassa ja näissä jutuissa on asiaa. Ei susta mitään feikkiä saakaan, vaikka voisit sä välillä myös vähän irrotella. Näis oli kyl jotain muillekin soitettavaa. Sä pidät tosi hyvin omat mielipitees kurissa ja sulla on kova journalistinen ote tässä. Sit tälläsiin kivoihin, herttasiin uutisiin sä kommentoit, et 'täähän oli kiva uutinen.' Ihana.

(Poikaystäväni kommentti palautteeseen oli: 'Eli siis se tyyppi ei tunne sua yhtään.' Mutta otan tämän vastaan. Huraa! Minä, joka en pysty muuta ajattelemaan, kuin itseäni. Onnistuin melkein tunnin olemaan puhumatta siitä, mitä ajattelen. Palkkioksi saan kirjoittaa itsestäni tämän tunnin.)

Palataan lenkkiin:

Nyt oon varmaan jo juossu aika pitkälle. Ai vaan 2.3km. Aijaa.. tuntuu kyllä siltä, et ois juossu pidempään. Okei, mä hidastan vähän. Eiku en mä enää voi. Mä pidennän askelta. Oon kyllä aika itsekeskeinen. Tässä vaan juoksen ja ajattelen itseäni. Ja jalkaa. Sattuu vähän. Mutta kai se kestää. Kaikki menee näköjään mun ohi tänään. Voisin leikkiä, et toi vei mun puhelimen ohi juostessaan ja nyt mun pitäis ottaa se kiinni. TAI voisin leikkiä, et mä pelastan maailman, jos saan sen kiinni. Kaikki pelastuu, jos teen sen. En mä enää sitä mitään kiinni saa.. On tää silti aika kivaa. Hyvää musiikkia. Tää tulee sit mun seuraavaan lähetykseen alkuun. Mä juoksen nyt aika hiljaa. Mut kyl nää jalat on vahvistunu. Aika rentoa silti, vaik syke on aika korkee. Millonkohan muuten viimeks otin astmalääkkeet.. pari viikkoa sitten otin parina aamuna, mutta sitä ennen tais olla elokuussa. Vois ottaa nyt loppusyksyn.. Who am I kidding? Hei oikeesti hidasta. En mä nyt, kun täs on näit ihmisii. Kohta on puoliväli.

Toisen juontoni jälkeen tänä aamuna opettaja avasi kopin oven ja naurahti, 'voit sä ihan myös hengittää välillä. Se ei oikeestaan haittaa ollenkaan.' Viimeksi kuulin saman uimaopettajaltani. 'Hidasta noin sata kertaa tosta - mä en tajuu, miten sä jaksat ees tän altaan päätyyn.' Useamman kuin kerran olen kuullut muiltakin ihmisiltä, että minun olisi hyvä rauhoittua, ottaa rennommin ja stressata vähemmän.

Kävin alkusyksystä mittauttamassa sykerajani, koska sykkeet lenkillä ovat olleet nätisti sanoen aika korkeita. Laktaattitestin tulos oli selvä. Minulla on sekä korkeat sykerajat että paska peruskunto, koska en ikinä liiku kohtuullisella vauhdilla, vaan aina 'täysillä'. Leposykkeeni on ihan normaali, mutta aerobinen taso alkaa sykkeellä 161. Pääsen sinne kyllä helposti vaikka kävelemällä vähän reippaammin ja melkein samantien juostessa. Anaerobinen kynnys alkaa 185:stä ja maksimisyke on tänä kesänä ollut 207. Asiaa ei auta, että olen myös armoton jännittäjä ja saan tarpeeksi kovassa esiintymiskammossa sykkeeni jo anaerobiselle tasolle ajatuksen voimalla. Siinä on paha peitellä jännitystään, kun korvissa suhisee, sydän hakkaa ja naama helottaa punaisena.

'Peruskestävyyden taso on muuhun kuntotasoon nähden melko matala ja jatkossa onkin reilusti lisättävä kevyttehoista aerobista harjoittelua, jotta pohjakunto paranee. Vauhtikestävyystaso on PK‐taustaan nähden yllättävän hyvä ja vauhti nouseekin erityisesti anaerobisella kynnyksellä kohtuulliselle tasolle. Huomaakin, että juoksulenkkejä VK‐sykkeillä on kertynyt suhteessa runsaasti verrattuna ihan kevyttehoisimpiin treeneihin. Testissä saavutettu maksimivauhti kertoo irtiottokyvystä sekä käytössä olevasta vauhtireservistä. Testissä kovimmat vauhdit sujuivatkin hienosti ja maksimivauhti kertoo hyvästä vauhtireservistä, joka antaa edellytykset kynnystasojen kehittämiselle, kunhan harjoitustehot pysyvät oikeina.'

Mitä tästä voi sitten päätellä? Kyllähän minä osaan ottaa myös rennosti. Ja jonkun tässäkin maailmassa on pidettävä tiukemmin kiinni periaatteistaan. Ja muistuttaa niistä muitakin. Sitäpaitsi, minä olen minä juuri sen takia, että stressaan ja analysoin ja mietin ja paasaan. Ja minulla on paljon parempi mieli silloin, kun olen tehnyt kaikki nuo asiat etukäteen ja vähän kärvistellyt tulosten saavuttamiseksi. Sitten tuntuu hyvältä ja nukun yöni jälleen sikeästi. Vai pitäisikö kuitenkin uskoa muita ja edes vähän yrittää?

Jatketaan lenkki loppuun:

Uujea, puolet jäljellä enää. Kannattaa muuten aina juosta sinne ja takasin. Koska sit kun on siellä, niin voi ajatella, että tää lenkki oli muuten melkeen tässä. Voi p****le tätä tuulta. Ei ihme, et äsken oli niin helppoa, kun oli toi myötätuuli. Nytko juoksen sit koko matkan takas sitä vastaan..?? En kestä. Tästä puuttuu kokonaan toi äskeinen keveys. Ei se nyt yhtäkkiä voi vaan kadota. Mun jalat painaa ja on ihan kivikovat. Toi nilkka ei muuten enää tee mitään. Se vaan lässähtää maahan kerta toisensa jälkeen ja raahautuu toisen jalan mukana eteenpäin. Mitätöntä vauhtia. Okei. Koita nyt tsempata nainen. Tää on  muuten ihan kätevää juosta tätä liikennettä vastaan. Tuntuu, et menee hurjaa vauhtia. Vaikka tiedän, etten mene. Mut voin kuvitella. Hyvä, nyt tulee paljon autoja. Viuuuh! Apua! Edessä näkyy aukea alue. Voi paska. Joo, tässä tajuaa tän oman vauhtinsa, eikä tää koskaan lopu. Miksen menny sinne metsäpolulle tänään, jossa aina tuntuu, et kiitää metritolkulla yhdellä askeleella ja sit aina pettyy, kun tarkistaa matkan tietokoneelta. V***u tää ottaa päähän. En tasan jaksa kymppiä. Lopetan siihen sillalle. Ei täs oo mitään järkeä - tän jalan vois sahata nyt irti, eikä siin ois mitään tuntoa. Paitsi et se sattuis vaan. Se oli hyvä se jakso Greyn anatomiassa, kun se mies leikkas moottorisahalla oman jalkateränsä irti, kun se ei kuulunut tuntuvan hänelle. Mä voisin nyt tehdä saman. Yhtään ylämäkeä en muuten juokse enää. Minkä takia näitä ärsyttäviä ihmisiä menee kokoajan mun ohi? Toiki astuu vinoon ja sillä on tyhmät vaatteet. Ja tottakai se on mies, koska miehet pääsee niin paljon kovempaa niin paljon helpommin.. Nyt pitäis olla enää kaks kilsaa jäljellä. Tää on vaan loppurutistus enää. Mutta älä silti mee noin kovaa. Ihan oikeesti en jaksa enää vikaa kilsaa, jos nyt meen kovaa. Paitsi et en pysty enää hidastaan, koska jalat romahtaa, jos hidastan. Lopetanko nyt? En muuten jumalauta lopeta. V***u täs on tää ylämäki! Saanko lopettaa? Nyt on viel kilsa jäljellä kymppiin ja kuolen kohta. Miks täältä tulee nyt tämmönen paska biisi? Ei tän tahtiin voi juosta! En oo tekemässä ennätystä, voin hyvin lopettaa. Lopetalopetalopeta!! Eiku oho, saatan sittenkin tehdä ennätyksen.. Mitä mun syke on? 202 ja vielä ois jäljellä puoli kilsaa. Toisaalta se on vaan puoli kilsaa. Mutta siellä tulee vielä se yks mäki. Hyi h*****i, mua oksettaa. Kohta oksennan ja tää ei oo mikään vitsi. Kaadun maahan ja oksennan ja kuolen siihen. Pakkoko on mennä näin kovaa nyt? Se ennätys! Juokse! Ei enää pitkä! En ihan oikeesti jaksa enää, en jaksa. 50 metriä....Kymmenen metriä.....

Istuin penkille ja nojasin eteen. Verenmaku täytti keuhkot ja suun ja jaloista tunsi heti, että matka tien yli kotiovelle ei sujuisi helposti. Elämäni ensimmäisen kerran lenkin jälkeinen onnentunne antoi odottaa itseään, koska olo ei oikeasti ollut kovin hyvä. Tarkistin. Ei ennätystä. Viimeinen kilometri kesti reippaasti yli seitsemän minuuttia, mikä on minulle normaalisti alkumatkan vauhtia. Jäin kympin ennätyksestäni minuutilla. Mahdoin näyttää naurettavalta raahautuessani viimeisiä metrejä 'maaliin'. Naapuri katsoi kummasti sairaita, vihertäviä kasvojani kiirehtiessään ulos ovesta iltarientoihinsa. Hissin peilistä minua tuijotti järkyttävä ilmestys. Pingotinko lenkillä taas ihan turhaan? Ottaako päähän? Kadunko?

Siteeraan siskoni poikaa Rafaelia: 'No en.'

P.S. Tuolla on hirveen kiva juosta nyt sadeviikolla. Ihanan raikas ilma. Suosittelen!

Juoksu ja minä - osa II - Asusteet

Oikeat kengät, trikoot, takki, shortsit, hanskat, GPS, energiageelit, kinesioteipit, vesipullo, musiikkisoitin, kuulokkeet ja jälkeenpäin hyvä kylmägeeli ja tiikeribalsami. 

Silloin, kun minä kävin yläastetta, minun ei ollut vaikea valita mitkä kengät laitan jalkaan aamulla. Laitoin joka aamu ne samat lenkkarit, jotka syksyllä kävimme vanhempieni kanssa ostamassa liikuntatunteja varten. Yhdet vuodessa. Niillä samoilla kävelin tai pyöräilin kouluun joka päivä ja kävin illalla vielä luultavasti lenkilläkin. Tottakai talvi oli asia erikseen. 

90-luvulla lenkkeillessäni en voinut kuvitellakaan, että kuuntelisin lenkillä musiikkia, tai saisin sykemittaristani joka sekunti tietoa vauhdista, sykkeestä, matkasta ja ennätyksistä. Lähtiessäni lenkille, näytin silloin suunnilleen tältä: siniset Adidaksen velour-verkkarit (kolmiraidoilla tietysti), isäni Champions-collegepaita ja Niken lippis, jonka lipan piti olla taivutettu mahdollisimman rullalle. Kenkämerkkiä en enää muista, mutta luultavasti sillä oli vähemmän väliä, kuin kenkien värillä, joiden piti mieluiten olla joko mustat tai siniset. Ja lenkillä muuten juteltiin. 

Jotenkin siitä on kuitenkin päädytty tähän päivään. Eilisellä lenkillä minulla oli päälläni juoksusukat, -trikoot, -shortsit, -paita, -takki ja tietysti Asicsin kengät, joilla on nykyisin kaikkein eniten väliä. (Väri on silti jostain syystä edelleen sininen.) Lisäksi minulla oli mukana sykemittari, GPS ja puhelin, jolla kuuntelen valmiiksi luomiani soittolistoja vuorokauden- ja vuodenajan mukaan. Jos olen menossa juoksutapahtumaan, valitsen etukäteen, millä kappaleella haluan aloittaa, ja tavoiteajan mukaan sijoitan listalle loppupäähän loppukirikappaleita. Ja tosissani väitän, että se auttaa jaksamaan paremmin. Raskaina päivinä se saattaa jopa olla suurin syy lähteä lenkille. Hyvä musiikki, parempi mieli ja niin edelleen.

Huonomminkin voisi mennä. Hyvissä juoksuvaatteissa on tarpeeksi taskuja kaikkia varusteita varten - kesällä tekee tosin tiukkaa ilman takkia - ja vain vesipullo on yleensä kirjaimellisesti kädessä pitkällä lenkillä. Toista se oli 2000-luvun alussa, jolloin sekä minä, että moni vastaantullut lenkkeilijä kannoimme mukanamme CD-soittimia. Joskus oikein pitkällä lenkillä minulla oli taskussa mukana vaihtolevy kotelossaan. Käsillä oli tasattava juoksun pomppuja, sillä jos soitin heilui pahasti, se kuului myös korvissa ja levy hyppi kappaleiden välillä miten sattui. Helpointa musiikin kuuntelu oli lenkillä mp3-soitinten aikaan. Nykyään puhelimet ovat taas hieman liian suuria ollakseen käteviä tähän tarkoitukseen. Hankalan kokonsa takia, jätin useampana aamuna tänä kesänä musiikin kotiin. Ja lenkkeily oli silti ihanaa ja sujuvaa (siis ainakin suurimmaksi osaksi). 

Minulle hyvät juoksuvaatteet tarkoittavat sitä, että kun puen ne päälleni, minulla on niin kevyt olo, että oikeastaan haluan vain hyppiä ja liikkua. Enää en voisi kuvitella juoksevani verkkareissa ja collegepaidassa - en ainakaan muuten, kuin keskitalvella. Juoksutrikoissa tiedän näyttäväni vähemmän viehättävältä, mutta mukavuus on ajanut ulkonäön edelle. Kengät (kuten jo mainitsin) ovat ehdottoman tärkeät. Vasta vähän yli kolme vuotta sitten minullekin selvisi, millainen juoksuaskel minulla on. Hieman supinoiva (tarkoittaen, että astun helposti jalan ulkosyrjällä), eli tarvitsen neutraalit juoksukengät. Muutamassa vuodessa olen huomannut, että neutraaleja kenkiä on tullut myyntiin yhä enemmän. Silloin kolme vuotta sitten niitä oli yhdet parit kokoelmassa - ainakin siltä se vaikutti, kun kenkiä yritin etsiä. Toinen vaihtoehto on siis pronaatiotuetut, jotka on tarkoitettu jaloille, jotka tarvitsevat lisätukea sisäsyrjille. Minä olin tietysti käyttänyt pronaatiotuettuja kenkiä ties kuinka monta vuotta ja sitten ei enää tarvittu kuin muutama sata kilometria jokapäiväistä harjoittelua ja pari harha-askelta puolimaratonilla, niin sekä nivelsiteiden että muutaman luun päivät olivat luetut. Vasemman jalkani ongelmien takia tuskin hetkeen harkitsenkaan 5fingersejä tai muita paljasjalkakenkiä. 

Vaikka varusteilla on suuri merkitys ja ne auttavat urheilijaa motivoitumaan ja harjoittelemaan tehokkaammin ja useammin, on lajilla silti väliä. Ihan ilman mitään lisäkrääsää. Jos en olisi pitänyt juoksusta sellaisenaan, lippis päässä ja tavalliset housut jalassa, en olisi jatkanut asusteiden jalostamista oman makuni mukaiseksi. Sen takia voin edelleen joskus käydä lenkillä ilman puhelinta, vesipulloa, sykemittaria tai tiikeribalsamia. Ja se on virkistävää. Silti annan itselleni myös luvan tarttua houkutuksiin ja motivoida itseäni vaikkapa juuri hyvällä musiikilla tai mahdollisella uudella ennätyksellä, lisäenergialla ja mukavammalla takilla. Jos keinot eivät vahingoita muita, ne ovat sallittuja, sillä vain itse suorituksella ja nimeomaan sen tuottamalla positiivisella vaikutuksella on väliä. 

Sykkeistä ja gepseistä jatkan myöhemmin, sillä se on taas ihan oma lukunsa. Tällä hetkellä valmistaudun henkisesti jälleen pieneen juoksutaukoon. Parin viikon päästä jalkani leikataan ja minulle rakennetaan toivottavasti parempi nilkka vanhan tilalle. Nivelsiteet korjataan ja luita suoristellaan. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, pääsen jo alkukeväällä takaisin lenkkipoluille. Ennen sitä keskityn kuitenkin uintiin, joka on toinen rakkaimmista urheilulajeistani. Aah.. Siitä riittää vielä monta tarinaa kerrottavaksi. 

Ja P.S. Jos osaat kertoa minulle, mistä saisin mahdollisimman kätevän korvasykemittarin mahdollisimman edullisesti uintia varten, jaa toki tietosi!

Kiltin tytön kyyneleet

Minä lupaan ja vannon, että elän täysillä, menen museoihin, meikkaan, laitan hiukset ja kunnon ruokaa HETI, kun tämä essee on valmis.

Joka kerta.
 
Opiskelen viestintää. Tai oikeasti radio- ja TV-journalismia, mutta sitten siinä samalla viestintää. Siksi, että maisterintutkinnon suorittaneelle ajatus opistotason opinnoista oli "liian helppo". Ei kai opiston takia enää tässä iässä heittäydytä täysipäiväiseksi opiskelijaksi? Nyt on otettava ihan kaikki irti tästä vuodesta, jonka vielä olen villi ja vapaa, parikymppinen nuori. Ja se on sitten tosi hyvä, kun CV:ssä on 25 opintopistettä lisää.
 
Juttuhan on nimittäin niin, että minä olen melkein lapsesta (16-vuotiaasta) asti lukenut tietokirjoja omasta vapaasta tahdostani ja olen niistä nauttinut suunnattomasti. Tietokirja on tosin jäänyt hetkeksi kesken, jos Liza Marklund on julkaissut jotain sillä välillä. Olen myös ilman huonoa omatuntoa jättänyt sellaisen kirjan kesken, josta en ole saanut irti mitään mielenkiintoista ja siirtynyt seuraavaan. Olen hienosti osannut käyttää kirjoista oppimaani tietoa keskusteluissa, muussa tiedonhaussa ja jopa osannut yhdistää ja vertailla yhden teoksen faktoja toisen teoksen faktoihin - unohtamatta mainita lähdeteosta tai kirjailijaa (ainakaan omassa päässäni).

Kuitenkin kun minun pitäisi kirjoittaa neljän sivun essee aiheesta, josta olen todella kiinnostunut ja joka lukiessa tuntuu helpolta, homma tyssää otsikkoon. Vietän tuntikausia koneen ääressä huokaillen, vilkuillen puhelintani, lukien facebook-päivityksiä ja haaveillen siitä täydestä elämästä, jota voisin viettää ja elää, jos vain saisin ne 8000 merkkiä pois päiväjärjestyksestä. Lopputuloksen tiedän jo viikkoja etukäteen. Kaikki jää viime tippaan ja tarkastaja ihmettelee, miten niin hienosti luennoilla osallistunut ja hyviä kommentteja kertonu tyttönen ei saa tämän parempaa tekstiä aikaiseksi. Oliko kielen kanssa vaikeuksia? Meneekö kotona hyvin?

Jos valitan aiheesta etukäteen, saan osakseni samoja katseita, kuin yläasteella, jolloin vienosti hymyillen osallistuin kokeen jälkeen luokkakavereideni keskusteluun. "Joo, siis en mäkään tajunnu siitä yhestä laskusta mitään - no siis en nyt usko, että kaikki meni pieleen, mut ihan varmaan joku meni.. Siis ainakin unohdin alleviivata sen yhen vastauksen.." Olisin itsekin katsonut itseäni kieroon. Jos osaa, niin mitä sitä selittelemään tai nolostelemaan. Mutta minä en ihan oikeasti osaa kirjoittaa esseitä yliopistossa! (Ja sain lukiossakin ihan oikeasti monta nelosta matikankokeista..)

Miten on siis mahdollista, että joka palautuksen jälkeen tämä tuskainen itsesäälissä kieriskely ja unettomuus unohtuu kuin itsestään ja innostun kuin idiootti seuraavasta tehtävästä? Miksi muistan sen aamun, jolloin kirjoitin viimeistä maisterivuoden esseetä postmodernismista vasta nyt? Oli aurinkoinen toukokuun aamu kello puoli viisi. Minä istuin kirjastossa - olin istunut siellä lähes koko vuorokauden - ja dead lineen oli aikaa neljä tuntia. Esseestä puuttui noin tuhat sanaa. Minua alkoi itkettää. Itkeä vollotin muiden aamuvirkkujen opiskelijoiden keskellä tuntematta häpeää tai tarvetta lopettaa. Tajusin, etten luultavasti saisi esseetä valmiiksi. Minua ei siis itkettänyt se, että joutuisin kertomaan opettajalleni epäonnistuneeni, vaan se, että joutuisin aloittamaan koko kirjoitusprosessin alusta uusiessani tehtävää. Ajatus oli sietämätön. Nielin ylpeyteni ja päätin palauttaa huonon esseen. Kun omat odotukseni omista kyvyistäni oli laskettu tarpeeksi matalalle tasolle, näytölle ilmestyi kuin tyhjästä puuttuvat tuhat sanaa. Sain tulostettua koko p****n, palautettua sen ajoissa ja pääsin nukkumaan hyvillä mielin pitkästä aikaa. Kuukauden päästä sain esseen arvosteltuna takaisin. Opettaja ihmetteli tekstistä puuttunutta punaista lankaa, ("Eksyit mielenkiintoisten näkökulmien viidakkoon") muttei murskannut minua kritiikilläkään. Ja arvosana oli yhtä kaukana hylätystä, kuin se oli täysistä pisteistä.

Sanomattakin on selvää, etten tiistaina esseen palautuksen jälkeen laita sen enempää meikkiä tai ryntää museoon yhtään sen aktiivisemmin, kuin tänäänkään. On kuitenkin kiva tietää, että sitten se olisi taas mahdollista.

Ja niin helppoa kuin minun olisikin taas kirjoittaa huono essee tässä ja nyt valmiiksi, en tee sitä ennen maanantai-iltaa.Vaikka minä tiedän, että siten minulla olisi vielä viikonloppu aikaa muokata huonoa vähemmän huonoksi. Kun se ei mene niin. Hikke mikä hikke. (ja ihan vähän ylpeä siitä)

P.S. Tässä kirjoituksessa merkkejä on reilu 4500. Aikaa meni tunti. You do the math..

Juoksu ja minä - osa I

Parasta siinä on se, kun askel kulkee eikä hengästytä. Silloin, kun tasainen tie tuntuu alamäeltä. Tekee mieli laulaa ääneen sitä hyvää kappaletta, joka on päässä soinut viimeiset puoli tuntia - ihan huomaamatta.

Kamalinta on, kun sattuu, hengästyttää, veri maistuu suussa ja nenässä ja kun kaikkensa antaneenakaan vauhti riittää vain tyydyttävään. Silloin, kun viimekertaisesta lenkistä on yli kuukausi aikaa ja sohvaillat ovat verottaneet kuntoa sen verran, että sen eteen on taas tehtävä enemmän töitä.

Silti se on. Juoksu on.

Innostukseni on peräisin lapsuudesta, jolloin muuten erityisesti harrastamatta juoksua, osallistuin aina mielelläni koulussa järjestettäviin kilpailuihin. Joskus sijoituinkin pienen piirin kisoissa, mutta lähinnä minua kannusti ajatus siitä, etten ollut hitain tai hitaiden joukossa. Hieman vanhempana yläasteella pärjäsin kuntotestien yhteydessä pidetyissä 1500m juoksuissa pelkästään sisukkuuteni (ylpeyteni) ansiosta. Minua huomattavasti kovakuntoisemmat ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan paremmin juoksuun sopivat tytöt kävelivät protestina tai laiskuuttaan puolet matkasta, jolloin minä pääsin maaliin ensimmäisten joukossa. Se kannusti minua jatkamaan ja sain kuvitella olevani hyvä juoksemaan. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hieman eri olosuhteissa olisin itsekin saattanut lopettaa, kun kyljissä pisti tai kun sykkeet kohosivat lähelle maksimia ja matkaa oli vielä jäljellä melkein kaksi kierrosta. Minun onnekseni moni asia on sattunut siinä suhteessa kohdalleen juuri niin, että jatkoin, kestin pistokset ja ylimääräiset sydämen tykytykset ja juoksin maaliin asti.

Lukiossa sain lähteä vanhempieni mukaan pitkille lenkeille. Molemmat vanhempani olivat innostuneet maratoneista ja treenasivat kumpikin ensimmäiselle maratonilleen. Heidän kanssaan aloittelijan oli helppo juosta, sillä vauhti oli sopiva, juuri sellainen, että loppuun jäi vielä voimia juosta upea loppukiri. Silloin minä jäin koukkuun. 

Olen vähän alle 160cm pitkä (lyhyt). Minun on mahdotonta loikkia ennätyksiä missään lajissa. Lyhyet sprinttijuoksut ovat aina tuntuneet mahdottomilta matkoilta minulle, sillä jään heti ensiaskelilla jälkeen muista. Silti silloin 16-vuotiaana minä suorastaan lensin. Tuntui kuin jalkojeni alla olisi ollut moottorit, jotka pystyivät kiihdyttämään minut nopeampaan vauhtiin, kuin mihin ikinä olisin tavallisella satasella pystynyt. Joka askeleella kenkien pohja piti täydellisesti ja kaarteessa sain ladattua kaikilla voimillani itseäni eteenpäin hirmukyytiä. Viimeisen parinsadan metrin takia jaksoin lähteä kymmenen kilometrin lenkille joka kerta, kun äiti ja isäkin lähtivät. Sen tunteen ja vauhdin toivon vielä joskus saavuttavani aikuisenakin. 

Huumasta huolimatta vei vuosia, ennen kuin juoksin ensimmäisen puolimaratonini. Useammasta syystä, mutta enimmäkseen laiskuudesta johtuen en juurikaan käynyt lenkillä yliopisto-opintojeni alkuvuosina. Minua vaivasi myös yskä useamman vuoden ajan, kunnes se diagnosoitiin astmaksi. Kun ensimmäisen kerran juoksin astmalääkkeiden avulla lenkin, tajusin kuinka vaikeaa se oli aiemmin ollut. Ymmärsin, ettei hengityksen kuulukaan sattua tai olla vaikeaa sykkeen noustessa korkeallekaan. Olen silti kiitollinen siitä, etten viettänyt lapsuuttani tai teini-ikääni tietoisena astmasta. Se olisi ollut minulle liian hyvä tekosyy olla tekemättä täysillä töitä liikuntatunneilla. Tämä tai jokin muu on syynä siihen, etten edelleenkään ota lääkkeitäni säännöllisesti. Elämässä pitää olla haasteita.

Vajaa vuosi sen jälkeen, kun olin saanut virallisen astma-diagnoosin ja alkanut taas juosta ja liikkua, valmistauduin siis ensimmäiselle puolimaratonilleni. Olin 25-vuotias. Innoittajani oli (ja on yhä edelleen) äitini, joka oli luvannut juosta matkan kanssani. Kävimme taas yhdessä lenkeillä, sillä vaikka juokseminen on aina ollut kivaa ja rentouttavaa, sinne lähteminen on, on ollut ja ollee tulevaisuudessakin vaikeaa. Jutteleminen lenkillä on vähän sama, kuin saunassa tai automatkalla. Se on helppoa. Kun sanottava on sanottava kerralla ja ytimekkäästi. Hengästyneenä ei ehdi takellella. Ja silloin on myös puhuttava riittävän kovalla äänellä, jottei tarvitse toistaa itseään turhaan. Myöhemmin olen oppinut juoksemaan yksinkin ja nykyään myös nautin siitä. Lenkkiseura on kuitenkin aina tervetullutta. Kunhan valittamatta suostuu juoksemaan hitaassa tahdissani. Tavoiteaikani puolikkaalle oli 25-vuotiaana alittaa 2.15. Se jäi alittamatta silloin ja on alittamatta edelleen. Enää se ei haittaa. Silloin se otti päähän. Vaikka olinkin juossut puolimaratonin tietämättäni murtuneella jalalla. Tai jotain sinnepäin.

Tänään varasin ajan jalan magneettikuvaukseen Töölöön. Edellisestä kerrasta on kulunut hieman yli 3 vuotta ja hieman yli 300km. 

Loukkaantumiset ja sairastelut kuuluvat harrastelijajuoksijankin elämään. Se ei vähennä lajin ihanuutta - päinvastoin. Joogat, kahvakuulat, body pumpit ja aerobicit tulee ja menee, mutta juoksu pysyy. Tässä asiassa olen optimisti ja uskon, että haaveeni juosta kokomaraton toteutuu ensi vuonna. Ja vaikkei toteutuisikaan, en anna periksi ennen kuin on pakko. Juoksu on pelastanut minut monelta krapulalta, sairaalloiselta ylipainolta ja ainakin melkein huonolta itsetunnolta. Juoksu on ihan parasta. Juoksu on.

Mutta siitäkin lisää ensi jaksossa..