Relaa ite!

Kävin tänä iltana juoksemassa torstain kympin. Alkumatka meni suunnilleen näin:

Onpa kevyt askel. Onpa kivaa. Kiva alamäki tässä. Kyllä tää viikko on mennyt mukavasti - ensin sain kurssiarvosanan takaisin ja se oli tosi hyvä kaikesta stressistä huolimatta. Sitten stressasin ensimmäisistä radiojuonnoista ja kirjotin ja suunnittelin ja katselin kaikki uutiset viiteen kertaan ja nukuin vaan 4 tuntia per yö. Mutta sitten nekin meni tosi hyvin ja sain kivaa palautetta ja niitä oli tosi hauska tehdä. Kun oli suunnitellut kaiken niin hyvin etukäteen. Kyllä työ tekijänsä palkitsee. Ja voi vitsi se mun tv-sarja-arvio oli hyvä. Siihen ois voinu tosin lisätä vähän rohkeemmin analyysia. Mutta toisaalta se kesti jo silleensä melkein kolme minuuttia, ja se oli tosi hyvä noinkin. Muista hengittää. Ai toi  menee mun ohi tolleen kevyesti. No, antaa mennä, tämä ei ole kilpailu. Ihan oikeesti ei haittaa. Aika kiva, kun nyt jo selvästi huomaa, että jalat on vahvistunu keväästä. Ihan polvi nousee ja on tällasta joustoa tässä askeleessa. Niin paitsi tossa toisessa jalassa. Tosi hyvä, ettei siihen vielä satu. Tuntuu kyllä. Oho - syke on jo 191. Hidasta. 

Tosiaan, tämä viikko on ollut aika kiva. En ole sadetta paljon huomannut, koska olen viettänyt päivät suurimmaksi osaksi sisällä ja tietokoneella tai radiostudiossa. Saimme koulussa ensimmäistä kertaa tehdä radiolähetystä - ei vielä niin, että kukaan muu sitä kuulisi, mutta opettaja istui lasikopin takana ja kuunteli, kirjoitti vakavan näköisenä hirveää vauhtia kommentteja ja välillä hymähti jollekin suurinpiirtein onnistuneelle vitsille. Sitten jouduimme kuuntelemaan oman "lähetyksemme" uudestaan ja arvioimaan suoritustamme ennen, kuin saimme kuulla miten homma oikeasti menee. Ei vaan. Hyvin se meni ensikertalaiseksi. Ainakin mikäli uskomme radioguru, personal listener Kari Purssilaa. Ja miksemme uskoisi?

Palautteeni sisälsi lyhyesti seuraavaa: Sä olet tollanen kiva, kiltti, humanisti. Sun seurassa kuuntelija on turvassa ja näissä jutuissa on asiaa. Ei susta mitään feikkiä saakaan, vaikka voisit sä välillä myös vähän irrotella. Näis oli kyl jotain muillekin soitettavaa. Sä pidät tosi hyvin omat mielipitees kurissa ja sulla on kova journalistinen ote tässä. Sit tälläsiin kivoihin, herttasiin uutisiin sä kommentoit, et 'täähän oli kiva uutinen.' Ihana.

(Poikaystäväni kommentti palautteeseen oli: 'Eli siis se tyyppi ei tunne sua yhtään.' Mutta otan tämän vastaan. Huraa! Minä, joka en pysty muuta ajattelemaan, kuin itseäni. Onnistuin melkein tunnin olemaan puhumatta siitä, mitä ajattelen. Palkkioksi saan kirjoittaa itsestäni tämän tunnin.)

Palataan lenkkiin:

Nyt oon varmaan jo juossu aika pitkälle. Ai vaan 2.3km. Aijaa.. tuntuu kyllä siltä, et ois juossu pidempään. Okei, mä hidastan vähän. Eiku en mä enää voi. Mä pidennän askelta. Oon kyllä aika itsekeskeinen. Tässä vaan juoksen ja ajattelen itseäni. Ja jalkaa. Sattuu vähän. Mutta kai se kestää. Kaikki menee näköjään mun ohi tänään. Voisin leikkiä, et toi vei mun puhelimen ohi juostessaan ja nyt mun pitäis ottaa se kiinni. TAI voisin leikkiä, et mä pelastan maailman, jos saan sen kiinni. Kaikki pelastuu, jos teen sen. En mä enää sitä mitään kiinni saa.. On tää silti aika kivaa. Hyvää musiikkia. Tää tulee sit mun seuraavaan lähetykseen alkuun. Mä juoksen nyt aika hiljaa. Mut kyl nää jalat on vahvistunu. Aika rentoa silti, vaik syke on aika korkee. Millonkohan muuten viimeks otin astmalääkkeet.. pari viikkoa sitten otin parina aamuna, mutta sitä ennen tais olla elokuussa. Vois ottaa nyt loppusyksyn.. Who am I kidding? Hei oikeesti hidasta. En mä nyt, kun täs on näit ihmisii. Kohta on puoliväli.

Toisen juontoni jälkeen tänä aamuna opettaja avasi kopin oven ja naurahti, 'voit sä ihan myös hengittää välillä. Se ei oikeestaan haittaa ollenkaan.' Viimeksi kuulin saman uimaopettajaltani. 'Hidasta noin sata kertaa tosta - mä en tajuu, miten sä jaksat ees tän altaan päätyyn.' Useamman kuin kerran olen kuullut muiltakin ihmisiltä, että minun olisi hyvä rauhoittua, ottaa rennommin ja stressata vähemmän.

Kävin alkusyksystä mittauttamassa sykerajani, koska sykkeet lenkillä ovat olleet nätisti sanoen aika korkeita. Laktaattitestin tulos oli selvä. Minulla on sekä korkeat sykerajat että paska peruskunto, koska en ikinä liiku kohtuullisella vauhdilla, vaan aina 'täysillä'. Leposykkeeni on ihan normaali, mutta aerobinen taso alkaa sykkeellä 161. Pääsen sinne kyllä helposti vaikka kävelemällä vähän reippaammin ja melkein samantien juostessa. Anaerobinen kynnys alkaa 185:stä ja maksimisyke on tänä kesänä ollut 207. Asiaa ei auta, että olen myös armoton jännittäjä ja saan tarpeeksi kovassa esiintymiskammossa sykkeeni jo anaerobiselle tasolle ajatuksen voimalla. Siinä on paha peitellä jännitystään, kun korvissa suhisee, sydän hakkaa ja naama helottaa punaisena.

'Peruskestävyyden taso on muuhun kuntotasoon nähden melko matala ja jatkossa onkin reilusti lisättävä kevyttehoista aerobista harjoittelua, jotta pohjakunto paranee. Vauhtikestävyystaso on PK‐taustaan nähden yllättävän hyvä ja vauhti nouseekin erityisesti anaerobisella kynnyksellä kohtuulliselle tasolle. Huomaakin, että juoksulenkkejä VK‐sykkeillä on kertynyt suhteessa runsaasti verrattuna ihan kevyttehoisimpiin treeneihin. Testissä saavutettu maksimivauhti kertoo irtiottokyvystä sekä käytössä olevasta vauhtireservistä. Testissä kovimmat vauhdit sujuivatkin hienosti ja maksimivauhti kertoo hyvästä vauhtireservistä, joka antaa edellytykset kynnystasojen kehittämiselle, kunhan harjoitustehot pysyvät oikeina.'

Mitä tästä voi sitten päätellä? Kyllähän minä osaan ottaa myös rennosti. Ja jonkun tässäkin maailmassa on pidettävä tiukemmin kiinni periaatteistaan. Ja muistuttaa niistä muitakin. Sitäpaitsi, minä olen minä juuri sen takia, että stressaan ja analysoin ja mietin ja paasaan. Ja minulla on paljon parempi mieli silloin, kun olen tehnyt kaikki nuo asiat etukäteen ja vähän kärvistellyt tulosten saavuttamiseksi. Sitten tuntuu hyvältä ja nukun yöni jälleen sikeästi. Vai pitäisikö kuitenkin uskoa muita ja edes vähän yrittää?

Jatketaan lenkki loppuun:

Uujea, puolet jäljellä enää. Kannattaa muuten aina juosta sinne ja takasin. Koska sit kun on siellä, niin voi ajatella, että tää lenkki oli muuten melkeen tässä. Voi p****le tätä tuulta. Ei ihme, et äsken oli niin helppoa, kun oli toi myötätuuli. Nytko juoksen sit koko matkan takas sitä vastaan..?? En kestä. Tästä puuttuu kokonaan toi äskeinen keveys. Ei se nyt yhtäkkiä voi vaan kadota. Mun jalat painaa ja on ihan kivikovat. Toi nilkka ei muuten enää tee mitään. Se vaan lässähtää maahan kerta toisensa jälkeen ja raahautuu toisen jalan mukana eteenpäin. Mitätöntä vauhtia. Okei. Koita nyt tsempata nainen. Tää on  muuten ihan kätevää juosta tätä liikennettä vastaan. Tuntuu, et menee hurjaa vauhtia. Vaikka tiedän, etten mene. Mut voin kuvitella. Hyvä, nyt tulee paljon autoja. Viuuuh! Apua! Edessä näkyy aukea alue. Voi paska. Joo, tässä tajuaa tän oman vauhtinsa, eikä tää koskaan lopu. Miksen menny sinne metsäpolulle tänään, jossa aina tuntuu, et kiitää metritolkulla yhdellä askeleella ja sit aina pettyy, kun tarkistaa matkan tietokoneelta. V***u tää ottaa päähän. En tasan jaksa kymppiä. Lopetan siihen sillalle. Ei täs oo mitään järkeä - tän jalan vois sahata nyt irti, eikä siin ois mitään tuntoa. Paitsi et se sattuis vaan. Se oli hyvä se jakso Greyn anatomiassa, kun se mies leikkas moottorisahalla oman jalkateränsä irti, kun se ei kuulunut tuntuvan hänelle. Mä voisin nyt tehdä saman. Yhtään ylämäkeä en muuten juokse enää. Minkä takia näitä ärsyttäviä ihmisiä menee kokoajan mun ohi? Toiki astuu vinoon ja sillä on tyhmät vaatteet. Ja tottakai se on mies, koska miehet pääsee niin paljon kovempaa niin paljon helpommin.. Nyt pitäis olla enää kaks kilsaa jäljellä. Tää on vaan loppurutistus enää. Mutta älä silti mee noin kovaa. Ihan oikeesti en jaksa enää vikaa kilsaa, jos nyt meen kovaa. Paitsi et en pysty enää hidastaan, koska jalat romahtaa, jos hidastan. Lopetanko nyt? En muuten jumalauta lopeta. V***u täs on tää ylämäki! Saanko lopettaa? Nyt on viel kilsa jäljellä kymppiin ja kuolen kohta. Miks täältä tulee nyt tämmönen paska biisi? Ei tän tahtiin voi juosta! En oo tekemässä ennätystä, voin hyvin lopettaa. Lopetalopetalopeta!! Eiku oho, saatan sittenkin tehdä ennätyksen.. Mitä mun syke on? 202 ja vielä ois jäljellä puoli kilsaa. Toisaalta se on vaan puoli kilsaa. Mutta siellä tulee vielä se yks mäki. Hyi h*****i, mua oksettaa. Kohta oksennan ja tää ei oo mikään vitsi. Kaadun maahan ja oksennan ja kuolen siihen. Pakkoko on mennä näin kovaa nyt? Se ennätys! Juokse! Ei enää pitkä! En ihan oikeesti jaksa enää, en jaksa. 50 metriä....Kymmenen metriä.....

Istuin penkille ja nojasin eteen. Verenmaku täytti keuhkot ja suun ja jaloista tunsi heti, että matka tien yli kotiovelle ei sujuisi helposti. Elämäni ensimmäisen kerran lenkin jälkeinen onnentunne antoi odottaa itseään, koska olo ei oikeasti ollut kovin hyvä. Tarkistin. Ei ennätystä. Viimeinen kilometri kesti reippaasti yli seitsemän minuuttia, mikä on minulle normaalisti alkumatkan vauhtia. Jäin kympin ennätyksestäni minuutilla. Mahdoin näyttää naurettavalta raahautuessani viimeisiä metrejä 'maaliin'. Naapuri katsoi kummasti sairaita, vihertäviä kasvojani kiirehtiessään ulos ovesta iltarientoihinsa. Hissin peilistä minua tuijotti järkyttävä ilmestys. Pingotinko lenkillä taas ihan turhaan? Ottaako päähän? Kadunko?

Siteeraan siskoni poikaa Rafaelia: 'No en.'

P.S. Tuolla on hirveen kiva juosta nyt sadeviikolla. Ihanan raikas ilma. Suosittelen!