Kepittelyä

Takana on reilut kaksi viikkoa yhden jalan elämää - kyynärsauvojen varassa liikkumista. Viikon olen uskaltanut liikkua ulkonakin, vaikka se on ollut todella raskasta. En tosiaan ole ensimmäistä kertaa kepeillä liikkeellä, sillä tämä on kolmas kerta, kun toinen jalkani on ollut kävelykelvoton. Silti kyynärsauvaelämä yllätti. 

14-vuotiaana oikea sääriluuni murtui liikuntatunnilla ja kipsi oli jalassani viisi viikkoa. Mistä nuoruuden helppoudesta johtuikaan, mutta en muista, että liikkuminen olisi silloin ollut kovin raskasta. Tosin se, että minut vietiin kouluun ja takaisin taksilla, enkä joutunut hoitamaan itse omia ostoksiani tai pyykkejäni tai ruoanlaittoa saattoi vaikuttaa jonkin verran. Sain valtavasti huomiota sekä kotona että koulussa, enkä muista avanneeni ainuttakaan ovea itse viiden viikon aikana. Kun kipsi poistettiin, sen alta paljastui valkoinen, luiseva, surkastunut sääri, joka toipui nopeasti. Ikävä puoli liikkumattomuudessa oli se, että kuntoni huononi ja raikkaan ilman puute masensi minulle ihka ensimmäisen syysmasennuksen, joka jatkui kevääseen asti. Sinä talvena olin valkoisempi, kuin lakana (perustalven värini on tavallinen lakana).

Toisen kerran kepittely kesti hieman pidempään - lähes viisi kuukautta. Silloin asuin jo yksin ja kävin samalla töissä. Loppuajasta saatoin käyttää vain yhtä kyynärsauvaa ja töissä kävelin ilman (mikä varmaankin pitkitti toipumista huomattavasti), sillä muuten olisin saanut olla koko kesän ilman työpaikkaa. Vaikka tuosta kesästä minulla muuten on valtavan hauskoja ja rakkaita muistoja, en kaipaa niitä aamuja, jolloin 600m kinkkaaminen bussipysäkille sai minut itkemään puolivälissä. Pahinta kaikessa oli se, että vaikka kepeillä kävely on vaikeaa, se kuluta paljon mitään. Maratonille treenaamaan tottunut sai kirjaimellisesti tuntea nahoissaan kalorikuorman seuraukset.. Hirvittää ajatellakin..!

Nyt olin varautunut kaikkeen etukäteen. Ennen jalan leikkausta järjestelin jopa vaatekaappini uudelleen niin, että yletän niihin vaatteisiin, joita voin käyttää ensimmäisinä viikkoina. Heitin pastat ylähyllyille parempia aikoja odottamaan, aloitin karkkilakon ja testailin parhaita kenkiä yhdellä jalalla seisten, jotta rakas oikea sääreni kestäisi viikkojen kuormituksen, joka sillä olisi edessään. Puhuin lääkärin kanssa asiasta etukäteen ja selvitin, miten pian voin aloittaa uinnin, sillä en halua, että kovalla työllä hankkimani juoksukunto romahtaisi täysin seuraavien kuukausien aikana. 

Leikkausta seuranneet päivät olin niin kovien kipulääkkeiden vaikutuksen alaisena, etten liikkunut kuin vessaan ja takaisin sänkyyn - ja sekin oli kovan työn takana. Onneksi pahin kipu ja paha olo helpottivat juuri niinkuin lääkäri oli ennustanut ja viikon päästä olin valmis lähtemään ulos kodistani. Poikaystäväni ajoi minut alle kilometrin päähän sushille ja minun piti selvitä noin sadan metrin koitoksesta keppeineni. Järkytys, että se oli raskasta! Pysähdyin ehkä kaksikymmentä kertaa korjaaman käsiäni ja lepuuttamaan olkapäitäni. Sama tapahtui, kun menin takaisin kouluun ja kepitin muutaman kerran koulumme portaita ylös ja alas. Muutaman kymmenen metrin mittaiset matkat tuntuvat nyt kilometreiltä. 

Nopeasti tuohon kuitenkin tottuu. Yhdet portaat eivät enää viikon jälkeen ole ongelma, korkeaan ratikkaan kiipeäminen ja sieltä alas hyppääminen käy ketterämmin ja kun malttaa mennä tarpeeksi hitaasti, niin pidemmätkin matkat (ja tällä tarkoitan niitä 100-300metrin yhtämittaisia pätkiä) sujuvat. Mukavinta on ollut huomata, että pystyn pitämään tasapainon pitkiäkin aikoja. Tästä kiitän vuoden mittaista joogainnostustani. Vaikka olenkin jalostanut nopean meikkamisen, hiustenlaiton ja hampaiden pesun taidon äärimmilleen, siihen kuluu silti aamuisin enemmän aikaa, kuin jaksaisin kuluttaa. Tämä kaikki sujuu yhdellä jalalla seisten ilman taukoja noin 20 minuutissa. Kyllä se jossain tuntuu, mutta on siedettävää. Kokeile itse, jos et usko! Suihku on mutkikkaampi, sillä kyynärsauvat eivät toimi veden kanssa, joten suihkuun on hypittävä ja sieltä takaisin on hypittävä. Samoin hiusten pesu koettelee tasapainokykyjäni, sillä silmät kiinni yhdellä jalalla seisominen on vaikeampaa kuin silmät auki.

Apua olen saanut kaikessa ja sen tarjonta on yllättänyt minut positiivisesti. Eniten yksin liikkuessani pelkäsin ratikoita ja ruuhkabusseja, mutta tähän asti kuskit ovat odottaneet, että pääsen istumaan ja ruuhkabussissa naapurini tarjosi minulle oman paikkansa, vaikka hän joutuikin seisomaan koko matkan sen takia. Ei sillä, ettei töykeitä ihmisiä ole ollut liikkeellä. Niitä, jotka samaisessa ruuhkabussissa kääntävät katseensa pois, vaikka istuvat nimeomaan sillä liikuntarajoitteisille tarkoitetulla paikalla. Tai niitä, joilla on niin hirveä kiire päästä ratikkaan sisälle, että tönien tukkivat minulta tien ulos. Mutta minulle riittää se yksi, joka auttaa, antaa tietä, tai paikkansa. Sillä vaikka tasapainoni onkin yllättänyt minut positiivisesti, se ei yllätä minua liikkuvassa autossa tai ratikassa. Ihana tapaus oli myös teinipoika, joka keskellä Kamppia kysyi minulta ohi kävellessään, jos tarvitsisin apua. Olin niin hämmästynyt, etten osannut heti sanoa mitään. Eräs rouva jäi katsomaan linja-autosta noustaan, että minäkin pääsen pois. Voi että, tuollaisesta tulee vaan hyvä mieli. Toivottavasti olen itsekin joskus ollut yhtä huomaavainen.

Tähän mennessä en vielä ole murtunut kyyneliin keppieni kanssa. Tosin paljon on vielä edessä. Jalkani paranee suunnilleen suunnitelmien mukaan ja tikit on jo poistettu. Uimaan pääsen ehkä viikon päästä ja jos olkapääni eivät ole täyttä terästä tammikuussa, niin ihmettelen. Juoksemaan en nyt hetkeen pääse. Lääkärin mukaan leikkaus on onnistunut hyvin, jos vuoden päästä olen jälleen lenkkipolulla. Sitä odotellessa..!