Itsenäisyydestä

Itsenäisyyspäivänä mietin, mitä itsenäisyys minulle suomalaisena, naisena ja nuorena merkitsee. Nuo kaikki kolme määritettä ovat tavallaan turhia, mutta koska minä olen noita kaikkia, (edelleen myös siis nuori) ne vaikuttavat siihen, miten elämääni suhtaudun tai miten maailmaa ja ympäristöäni tarkastelen ja havainnoin.

Viimeisten viiden viikon aikana olen menettänyt osan itsenäisyydestäni - siis tarkemmin sanottuna kyvyn toimia ilman toisten apua, itsenäisesti. Olen tarvinnut apua kaupassa käyntiin, asioiden kantamiseen, julkisilla kulkuvälineillä liikkumiseen, pukeutumiseen, ruoan valmistamiseen ja moneen muuhun asiaan, jotka tavallisesti hoidan vaikeuksitta ja muita sen enempää vaivaamatta. Läheisiltä apu on ollut helpompi vastaanottaa, kuin tuntemattomilta. Olen kuitenkin ihmetellyt sitä, kuinka moni satunnainen ohikulkija on ollut valmis auttamaan ja tarjonnut apuaan pyytämättäkin. Minä olen heille ollut siitä todella kiitollinen. Ei ole iso asia kysyä tarvitseeko pakettijalkainen keppikävelijä apua portaissa, mutta minulle on iso asia huomata, että minusta ja turvallisuudestani välitetään.

Kun asiaa tarkemmin tänään mietin, minun ei pitäisi olla avuliaista suomalaisista niin yllättynyt. Me olemme yleistäen vaatimaton, mutta oman arvonsa tunteva kansa. Me ja meitä edeltäneet sukupolvet ovat pitäneet suuressa arvossa rehellisyyttä, ahkeruutta, uskollisuutta ja tasa-arvoa. Suomessa on pidetty huolta niistä, jotka huolenpitoa ovat tarvinneet. Lapset eivät Suomessa ole olleet vähempiarvoisia kuin aikuiset. Vanhempia ja vanhuksia on kunnioitettu.

Nämä arvot ovat osa identiteettiäni, enkä jaksa uskoa, että ne olisivat vieraita muillekaan nuorille suomalaisille - ainakaan suurimmalle osalle meistä. Suomalaiset tytöt ovat syntyneet vanhemmilleen odotettuina ja rakastettuina, niin kuin pojatkin. Meillä on oikeus etsiä rakkautta ja rakastua. Saamme itse valita ystävämme. Meille koulutus on itsestäänselvyys, eikä kukaan ihmettele, miksi haluamme jatkaa opiskelua peruskoulun jälkeenkin. Me ymmärrämme myös sen, että koulutustaan ei ole pakko hankkia nuorena. Me ymmärrämme, jos elämässä tarvitsee välillä hengähdystauon. Suomalainen yhteiskunta tukee myös niitä, joilta jostain syystä kodin tai ystävien tuki puuttuu. Niin naisten kuin miestenkin työntekoa arvostetaan. Tästä ei ole montaa vuotta aikaa, kun Englannissa opiskellessani kandidaatin tutkintoa, opettajani kysyi minulta mitä järkeä minun on jatkaa maisteriopinnoilla. Yksittäistapaus ehkä, mutta hämmästyin silti. Suomessa kukaan ei ole kommentoinut yhdenkään opintopisteeni olleen turha. Lähinnä suomalaisuuteni näkyy siinä, etten välttämättä itse usko taitojeni olevan aina riittäviä. En ainakaan mielelläni korosta lahjojani tai oppimiani taitoja. Haluan olla parempi ja oppia lisää.

Minulle itsenäisyys on arvokkuutta. Se on arvokkuutta itseään ja toisia kohtaan. Omaa ja toisten työtä arvostetaan. Kun kahvilatyöntekijä ojentaa minulle aamukahvini, kiitän häntä silmiin katsoen. Kun astun aamulla linja-autoon, tervehdin kuskia ja toivotan hyvää huomenta. Minä myös kiitän häntä ääneen jäädessäni omalla pysäkilläni pois. Samaa minä odotan muiltakin. Minua ottaa päähän, jos tervehdykseeni ei vastata (ellei se ole vahinko) ja minä toivon, että minulle puhuessa puhuja katsoo minua silmiin - ainakin edes hetken. Kritiikkiä ja palautetta on osattava antaa ja vastaanottaa niin, ettei loukkaa toista tai loukkaannu silloin, kun siihen ei ole aihetta. Rehellinen oman käytöksensä pohtiminen ja arviointi on aina silloin tällöin paikallaan. Kaikkea ei tarvitse sietää, mutta arvokkuutta on se, ettei huonosti käyttäytyvälle vastaa huonolla käytöksellä. Arvokkuutta on myös se, ettei omia arvojaan vastaan toimiva ole vähemmän arvokas ihminen. Meistä kukaan ei ole täydellinen. Arvokkuutta on tarjota apua sitä tarvitseville, mutta myös ottaa tarjottu apu vastaan. Ja kiittää siitä. 

Joka vuosi itsenäisyyspäivänä me muistamme kiittää sotiemme veteraaneja vapaudestamme. Meidän on hyvä kuitenkin muistaa se, ettei vapautemme, itsenäisyytemme tai arvokkuutemme ole itsestäänselvyys, ellemme jatka heidän työtään sen puolesta. Sitä voi verrata juoksukunnon ylläpitämiseen. Ei riitä, että kunnon saavuttaa kerran elämässään. Ei riitä, että lenkillä muistaa käydä pari kertaa vuodessa. Lenkkeilyn on oltava säännöllistä, jotta kunto säilyy. Lenkkeilyn on oltava välillä rankempaa, jotta kunto kasvaa. Joskus käy niin ikävästi, että sairastuu tai jalka vahingoittuu ja lenkkitauko kestää pitkään. Silloin tervehdyttyään on tehtävä töitä todella ahkerasti pystyäkseen ylipäänsä lenkkeilemään.

Me suomalaiset pidämme huolta toisistamme. Me elämme yhdessä maailman parhaista maista. Ei, se ei ole täydellinen. Meillä on paljon parannettavaa, mutta me olemme vapaita kritisoimaan maamme ja järjestelmiemme puutteita. Me olemme myös valmiita tekemään työtä sen eteen, että niitä voidaan muuttaa paremmiksi. Meillä on kärsivällisyyttä tehdä huolellista ja pitkäjänteistä työtä. Me teemme uhrauksia sen hyväksi, että kaikilla olisi hyvä olla. 

Täydellisyys on utopiaa, mutta me emme anna periksi sen takia. Omien aatteidemme ja arvojemme on kestettävä epävarmuus tulevasta. Niinkuin esi-isiemmekin aatteet ja arvot kestivät. Sotien aikaan suomalaiset eivät luovuttaneet tai menettäneet uskoaan siitä, että tulevaisuus olisi valoisa. Me emme olisi täällä samanlaisina, vapaina ja itsenäisinä, jos näin olisi.