Parasta siinä on se, kun askel kulkee eikä hengästytä. Silloin, kun tasainen tie tuntuu alamäeltä. Tekee mieli laulaa ääneen sitä hyvää kappaletta, joka on päässä soinut viimeiset puoli tuntia - ihan huomaamatta.
Kamalinta on, kun sattuu, hengästyttää, veri maistuu suussa ja nenässä ja kun kaikkensa antaneenakaan vauhti riittää vain tyydyttävään. Silloin, kun viimekertaisesta lenkistä on yli kuukausi aikaa ja sohvaillat ovat verottaneet kuntoa sen verran, että sen eteen on taas tehtävä enemmän töitä.
Silti se on. Juoksu on.
Innostukseni on peräisin lapsuudesta, jolloin muuten erityisesti harrastamatta juoksua, osallistuin aina mielelläni koulussa järjestettäviin kilpailuihin. Joskus sijoituinkin pienen piirin kisoissa, mutta lähinnä minua kannusti ajatus siitä, etten ollut hitain tai hitaiden joukossa. Hieman vanhempana yläasteella pärjäsin kuntotestien yhteydessä pidetyissä 1500m juoksuissa pelkästään sisukkuuteni (ylpeyteni) ansiosta. Minua huomattavasti kovakuntoisemmat ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan paremmin juoksuun sopivat tytöt kävelivät protestina tai laiskuuttaan puolet matkasta, jolloin minä pääsin maaliin ensimmäisten joukossa. Se kannusti minua jatkamaan ja sain kuvitella olevani hyvä juoksemaan. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hieman eri olosuhteissa olisin itsekin saattanut lopettaa, kun kyljissä pisti tai kun sykkeet kohosivat lähelle maksimia ja matkaa oli vielä jäljellä melkein kaksi kierrosta. Minun onnekseni moni asia on sattunut siinä suhteessa kohdalleen juuri niin, että jatkoin, kestin pistokset ja ylimääräiset sydämen tykytykset ja juoksin maaliin asti.
Lukiossa sain lähteä vanhempieni mukaan pitkille lenkeille. Molemmat vanhempani olivat innostuneet maratoneista ja treenasivat kumpikin ensimmäiselle maratonilleen. Heidän kanssaan aloittelijan oli helppo juosta, sillä vauhti oli sopiva, juuri sellainen, että loppuun jäi vielä voimia juosta upea loppukiri. Silloin minä jäin koukkuun.
Olen vähän alle 160cm pitkä (lyhyt). Minun on mahdotonta loikkia ennätyksiä missään lajissa. Lyhyet sprinttijuoksut ovat aina tuntuneet mahdottomilta matkoilta minulle, sillä jään heti ensiaskelilla jälkeen muista. Silti silloin 16-vuotiaana minä suorastaan lensin. Tuntui kuin jalkojeni alla olisi ollut moottorit, jotka pystyivät kiihdyttämään minut nopeampaan vauhtiin, kuin mihin ikinä olisin tavallisella satasella pystynyt. Joka askeleella kenkien pohja piti täydellisesti ja kaarteessa sain ladattua kaikilla voimillani itseäni eteenpäin hirmukyytiä. Viimeisen parinsadan metrin takia jaksoin lähteä kymmenen kilometrin lenkille joka kerta, kun äiti ja isäkin lähtivät. Sen tunteen ja vauhdin toivon vielä joskus saavuttavani aikuisenakin.
Huumasta huolimatta vei vuosia, ennen kuin juoksin ensimmäisen puolimaratonini. Useammasta syystä, mutta enimmäkseen laiskuudesta johtuen en juurikaan käynyt lenkillä yliopisto-opintojeni alkuvuosina. Minua vaivasi myös yskä useamman vuoden ajan, kunnes se diagnosoitiin astmaksi. Kun ensimmäisen kerran juoksin astmalääkkeiden avulla lenkin, tajusin kuinka vaikeaa se oli aiemmin ollut. Ymmärsin, ettei hengityksen kuulukaan sattua tai olla vaikeaa sykkeen noustessa korkeallekaan. Olen silti kiitollinen siitä, etten viettänyt lapsuuttani tai teini-ikääni tietoisena astmasta. Se olisi ollut minulle liian hyvä tekosyy olla tekemättä täysillä töitä liikuntatunneilla. Tämä tai jokin muu on syynä siihen, etten edelleenkään ota lääkkeitäni säännöllisesti. Elämässä pitää olla haasteita.
Vajaa vuosi sen jälkeen, kun olin saanut virallisen astma-diagnoosin ja alkanut taas juosta ja liikkua, valmistauduin siis ensimmäiselle puolimaratonilleni. Olin 25-vuotias. Innoittajani oli (ja on yhä edelleen) äitini, joka oli luvannut juosta matkan kanssani. Kävimme taas yhdessä lenkeillä, sillä vaikka juokseminen on aina ollut kivaa ja rentouttavaa, sinne lähteminen on, on ollut ja ollee tulevaisuudessakin vaikeaa. Jutteleminen lenkillä on vähän sama, kuin saunassa tai automatkalla. Se on helppoa. Kun sanottava on sanottava kerralla ja ytimekkäästi. Hengästyneenä ei ehdi takellella. Ja silloin on myös puhuttava riittävän kovalla äänellä, jottei tarvitse toistaa itseään turhaan. Myöhemmin olen oppinut juoksemaan yksinkin ja nykyään myös nautin siitä. Lenkkiseura on kuitenkin aina tervetullutta. Kunhan valittamatta suostuu juoksemaan hitaassa tahdissani. Tavoiteaikani puolikkaalle oli 25-vuotiaana alittaa 2.15. Se jäi alittamatta silloin ja on alittamatta edelleen. Enää se ei haittaa. Silloin se otti päähän. Vaikka olinkin juossut puolimaratonin tietämättäni murtuneella jalalla. Tai jotain sinnepäin.
Tänään varasin ajan jalan magneettikuvaukseen Töölöön. Edellisestä kerrasta on kulunut hieman yli 3 vuotta ja hieman yli 300km.
Loukkaantumiset ja sairastelut kuuluvat harrastelijajuoksijankin elämään. Se ei vähennä lajin ihanuutta - päinvastoin. Joogat, kahvakuulat, body pumpit ja aerobicit tulee ja menee, mutta juoksu pysyy. Tässä asiassa olen optimisti ja uskon, että haaveeni juosta kokomaraton toteutuu ensi vuonna. Ja vaikkei toteutuisikaan, en anna periksi ennen kuin on pakko. Juoksu on pelastanut minut monelta krapulalta, sairaalloiselta ylipainolta ja ainakin melkein huonolta itsetunnolta. Juoksu on ihan parasta. Juoksu on.
Mutta siitäkin lisää ensi jaksossa..
 |
